Äiti töissä

Mannan tarha lähti käyntiin erittäin hyvin. Kun minä menin töihin, Manna oli mukautunut tarhaan jo niin hyvin, että harvoin enää itkee hoitoon jäädessään. Se helpotti omaa mukautumistani valtavasti, kun tiesi lapsen olevan hyvissä käsissä.

Työnikin lähti käyntiin ihan kivasti, vaikka kova kiireryöppy löi vasten kasvoja heti kolmantena päivänä. Se ei oikeastaan tullut yllätyksenä, etenkään kun syksy on alallani aina kiireistä aikaa. Oma reaktioni kuitenkin yllätti: vaikka olin henkisesti valmistautunut entisenlaiseen kiivaaseen tahtiin ja pitänyt itseni aika hyvin ajan tasalla maailman menosta, silti hektisyys jollain tavalla järkytti. Olenhan elänyt aivan toisenlaista elämää puolitoista vuotta, omilla säännöilläni. Sitten yht äkkiä joku muu saneleekin päiväohjelmani! Päänikin tuntuu paljon pehmeämmältä, joten ehkä ÄO:ni ei olekaan palautunut ihan ennalleen raskauden jälkeen...

Nyt onkin pidettävä kieli keskellä suuta, sillä olen joutunut tekemään nämä kolme viikkoa pitkää päivää melkein joka päivä, mikä tarkoittaa sitä, että olen nähnyt Mannaa hereillä korkeintaan tunnin. Ja lasta on ihan kamala ikävä, kun häntä ei yht äkkiä näekään tarpeeksi. Se olo kun tulet illalla kotiin ikävän vallassa ja lapsi menee melkein heti nukkumaan, on niin turhautunut, että itku välillä tulee.

Sen lisäksi kun rankan päivän jälkeen on vihdoin kotona ja haluaisi tytön syliinsä, lapsi alkaakin heti kiukutella. "En tule syliin, et tule viereen kun syön, enkä halua iltapesulle sinun kanssa." Kaikki on sujunut loistavasti siihen asti kun äiti tulee ovesta sisään. Ymmärrän että se on kapinointia yht äkkiä paljon poissa olevaa äitiä kohtaan.. Vaikka kuinka tiedän kiukuttelun syyn, tuntuu se silti pahalta. Silloin tunnen olevani huono äiti. Miksi minä saan tällaista kohtelua kun tulen kotiin? Miksi iskää mentiin iloisena ovelle vastaan hänen tullessa töistä silloin kun olin lapsen kanssa kotona, vaikka hänkin oli ollut päivän poissa? Kuulemma siksi, että äiti on läheisin ja siksi raaimmassa asemassa. Mutta onhan mieskin lapsen kanssa todella paljon ja läheinen! Silti. Hän ei ole elänyt lapsen kanssa sitä pisintä arkea, mitä minä. Näin se kuulemma on.

Ne illat, joina olen päässyt lähtemään suht normaaliin aikaan on lapsikin hyvällä tuulella, oma olo tuntuu vielä energiseltä ja asiat tuntuvat hymyilevän. Luksuksen tuntu.

Eräänä päivänä lounastauolla tuli puhetta tästä aiheesta. Toiset lasten vanhemmat rohkaisivat minua, keltanokkaa, kertomalla samanlaisista kokemuksistaan. Lisäksi he sanoivat, että pitää vaan olla tiukka töiden kanssa, koska perhe menee edelle. Niinpä, mutta miten ne asiat pystyy tehdä ajallaan? Ei kannata ottaa liian pitkiä hommia. Mutta mitä jos seuraavan päivän palaverissa pitää näyttää jotain valmista? Se on vaikeaa ja tuntuu tosi pahalta sanoa ei, mutta täytyy vaan olla tiukka.

Tuntui lohduttavalta kuulla, että muutkin painivat samanlaisten ajatusten kanssa.

Olen kova tekemään töitä ja ennen kuin kieltäydyn työtehtävästä, rima on korkealla. Kotona oleva aikuinen ihminen kyllä ymmärtää työkiireet (tiettyyn pisteeseen asti), mutta lapsi ei. Nyt onkin pakko kasvattaa itsensä tiukemmaksi ja yrittää olla potematta huonoa omaatuntoa siitä, että täytyy sanoa useammin ei kuin ennen.

Sillä perhe tulee ykkösenä.

Pientä tasapainoa on tuonut vapaat maanantait ja onkin ihanaa kun saan viettää vielä aikaa tytön kanssa kotona. Tai kaksihan niitä vapaapäiviä on vasta ollut, sillä ekalla viikolla olin töissä maanantaista lähtien. Viime viikolla kävimme Mannan kanssa vanhaan tuttuun tapaan polkupyörällä leikkipuistossa ja näimme kavereitakin. Vaikka tunnelma omassa päässä on vähän erilainen uuden vaiheen alkaessa, silti tutun ohjelman jonkinlainen ylläpitäminen tuo mukavaa hyppyä "vanhaan" elämään. Onhan siinä samalla tietynlaista haikeuttakin, sillä sitä "vanhaa" ei saa enää koskaan kokonaan takaisin. Uskon, että työnsä aloittaneilla äideillä nämä ajatukset eivät ole alussa mitenkään harvinaisia.

Yleisesti ottaen fiilikseni ovat kuitenkin hyvät. Pidän työstäni ja lapseni viihtyy päiväkodissa päivä päivältä paremmin. Tiistaisin, pitkän viikonlopun jälkeen hän jopa hihkuu tullessamme tarhan eteiseen ja osoitelee innoissaan tuttuja juttuja. Kun vaan saan vielä aikatauluni kohdilleen niin asiat loksahtavat varmasti paikoilleen.

Uhman esiaste?

Manna on vuosi ja 7 kk:n ikäinen ja uhma nostaa päätään. Vai menenkö nyt siihen kuuluisaan lankaan ja ajattelen myöhemmin, että tämä vasta sitä uhmaa onkin? Uskon kuitenkin, että elämme nyt jonkinlaista esiastetta. Asiat pitäisi saada tehdä itse ja sitten tulee kiukku jos erehtyy auttamaan (tai yrittämään siinä). Lapsi kokeilee rajojaan ja testaa meidän pinnaa. Merkillisiä hetkiä on jatkuvasti, joista esimerkkejä tässä:

Lapsi haluaa syliin, mutta sylissä hän haluaa heti pois. Kun hänet laskee maahan, hän heittääkin jalat veteliksi ettei haluakaan pois. Sylissä alkaa taas kiemurtelu. Hmm.

Mannalla on nälkä ja hän ilmaisee sen tavallisella namnam-kommentillaan. Menemme syömään, mutta kun ruoka on edessä, alkaa kiukkuaminen ja pois pyrkiminen. Hmm.

Illalla tyttö saa normaalin unimaitoannoksensa. Juotuaan Manna sanoo "kiitti" ja ojentaa pullon. Kun otan sen, hän alkaakin huutaa sitä takaisin. Kun annan sen, hän sanoo kiitti ja ojentaa minulle. Hmm. (No tätä ei ole käynyt kuin kerran tai kaksi, koska normaalisti Manna jää sänkyyn ihan tavalliseen tapaan.)

Manna haluaa katsoa Muumeja. Kun myönnyn, että ok saat katsoa, lataan DVD:n koneeseen ja ensimmäinen jakso alkaa, Manna painaa DVD-luukun auki ja ottaa levyn ulos. Sanon että jos kerran alat pelleillä niin ei sitten katsota. Manna alkaa tivata levyä takaisin. Kokeilen toisen kerran ja kun sama toistuu taas, otan levyn kokonaan pois huudon säestyksellä. Hmm.

Olemme kaupungilla ja Manna saa pitää Unikkia sylissä kun väsyttää. Sitten hän intoutuu heittämään Unikkia rattaista katuun (yleensä Unikin käsi on pujotettu rattaissa olevaan tuttinauhaan juuri tästä syystä, mutta aina en jaksa sitä laittaa) ja alkaa tietenkin heti kiukutella kun ystävä on maassa. Annan sen hänelle takaisin ja kun kaveri lentää vielä kerran, takavarikoin lelun kokonaan itselleni. Manna tietenkin kapinoi. Hmm.

Lapsi kokeilee rajojaan ja vanhempiensa pinnaa. Minulla on lyhyempi pinna kuin miehellä, mutta tärkeintä on, ettei lapsi anna pompottaa maailman ääriin asti. Minun raja tempulle on kaksi kertaa ja sitten pistän tilanteen poikki. En halua alkaa pompoteltavaksi, vaikka joskus se tuntuisi helpoimmalta ratkasulta. Toki joskus annan vaan mennä. Lapsi tietenkin kapinoi kun hänen elämäänsä rajoitetaan, mutta unohtaa asian tosi nopeasti kun uusi kiinnostuksen kohde on jo edessä. Tämän ikäisen lapsen huomio on vielä helppo siirtää muualle ja tilanne sujuu taas.

Luin joskus hyvän lauseen, olikohan se siitä vanhasta kunnon Suomalaisesta vauvakirjasta: vanhemman täytyy opetella kestämään lapsen pettymyksiä. Tottahan se on. Jos vanhempi ei kestä lapsen kiukuttelua ja heltyy antamaan jatkuvasti periksi, lopputuloksen voi arvata. Toinen hyvä ohje on yrittää pitää mielessään, ettei pienelle lapselle ole hyvä antaa liikaa vahtoehtoja tai hän hämmentyy ja ahdistuu. Se näkyy käyttäytymisessä monella eri tavalla. Jos vaihtoehtoja täytyy antaa, ne kannattaa supistaa mahdollisimman pieniksi: Ei siis näin: "minkä värisestä mukista haluat juoda?", vaan "otatko maitoa sinisestä vai punaisesta mukista?" Tai ei näin: "valitse tästä karkkihyllystä mitä haluat.", vaan "otatko lakun, suklaapatukan vai pussin?" No nyt menin ajassa vähän edelle, nämä tulevat vähän myöhemmin, mutta jonkinlaisia vaihtoehtotilanteita tulee myös näinkin pienelle lapselle kuin Manna nyt on ja linja on hyvä yrittää pitää yksinkertaisena, jotta lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.

Manna kapinoi välillä kunnolla ihan pienistäkin jutuista. Riittää, kun hetki on mahdollisimman otollinen ja raivarin ainekset ovat siinä. Manna on raivarin saadessaan sellainen, ettei halua läheisyyttä. Tyypillinen reaktio on"älä koske minuun" ja jos jompi kumpi meistä erehtyy silittämään häntä lohduttavasti, käsi huitaistaan vihaisesti pois. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin odottaa pahimman kiukun laantumista, jonka jälkeen Manna tulee ulos vihakuorestaan ja haluaa lohtua. Sitten kelpaavat syli, silitys ja Unikki. Tajusin jokin aika sitten, että Manna käyttäytyy suuttuessaan aivan samoin kuin minä: raivon leiskumista kestää hetken aikaa, sitten itketään (tai molempia samaan aikaan). Näiden vaiheiden aikana en voi sietää kosketusta tai lohtua, vaan suutun niistä entistä enemmän. Näistä laannuttuani tulee "ressukka" -olo, jolloin haluan mennä toisen kainaloon. Tämän asian tajuaminen auttoi ymmärtämään Mannan raivokohtauksen vaiheet.

Kerran Manna heilutti päätään vaarallisen lähellä sängyn reunaa. Kun sanoin että älä tee noin tai pää voi osua sänkyyn, homma tietenkin jatkui. Sekunnin murto-osan päästä pää kolahti sänkyyn ja tuli kova itku. Yleensä jos Manna satuttaa itsensä, hän haluaa heti lohdutusta. Tällä kertaa itku oli raivoa ja hän pakeni kaksinkerroin olevan patjan (jota pidämme öisin Mannan sängyn vieressä kierähtämisen varalta) sisään. Häntä selvästi suututti ja hävetti. Manna ei nimittäin yleensä peittele itseään kun sattuu tai suuttuu. Nyt peitteli.

Edellä mainitut tilanteet eivät ole jatkuvia, vaan Manna on onneksi edelleen suurimmaksi osaksi oma itsensä. Tällaiset tilanteet kuitenkin ovat yleistyneet ja jonkinlaisia episodeja kyllä käydään läpi päivittäin. Nyt olemme saaneet jonkinlaista esimakua siitä, miten kasvatusasiat ja ratkaisut ovat teoriassa niiiiin helppoja, mutta käytännössä tilanteet eivät olekaan niin yksinkertaisia. Toki ymmärsin sen jo etukäteen, mutta nyt sen todella tietää. Ja me olemme vasta puolitoista vuotiaan vanhempia. Oma tahto sen kuin kasvaa ja rajoja etsitään. Temperamenttia ja tunteen paloa löytyy!

Näkymätön Manna

Mannahan on leikkinyt jonkin aikaa sitä Missä Manna -leikkiä, jossa hän laittaa silmät kiinni, jolloin me emme muka näe häntä. Tänään oli pitkästä aikaa tosi levotonta menoa nukkumaan mennessä: Manna hyppi sängystä pois ihan jatkuvasti. Hän on oppinut myös avaamaan ovia, joten mikään ei tuntunut pitävän Mannaa huoneessaan. Mies meni sitten huoneen ovelle ojentamaan tuota karkuria. Manna yritti jonkin aikaa purjehtia iskän ohi, jonka jälkeen keksi laitta silmät kiinni. "Näkymättömänä" hän sitten alkoi taas yrittää ohitusta. Aika fiksua!

Toisen tarhaviikon alku

Aloitin eilen työt ja nieleskelin kyyneliä kun veimme yhdessä Mannan tarhaan. Tuntui jotenkin niin konkreettiselta se kaikki, kun itsekin lähti töihin, eikä kotiin sadan metrin päähän.. Manna jäi sinne eilen hienosti, ei itkenyt yhtään ja tuli ikkunaan vilkuttamaan tädin kanssa. Päivä oli mennyt hienosti, Manna ei ollut itkeskellyt juurikaan ja kun mies haki hänet iltapäivällä, Manna oli pihalla leikkimässä muiden kanssa. Tyttö tuli innoissaan tervehtimään iskää, mutta hetken päästä juoksi takaisin leikkeihin.

Tänään saimme tytön kanssa taas luksusaamun kun iskä pääsi jälleen mukaan viemään. Manna oli ensimmäinen tarhassa ja sai tädiltä oikein erityishuomiota. Hän on selvästi ottanut lempitädikseen erään venäläissyntyisen naisen, joka meille silloin keväällä esitteli paikkoja. En voi moittia, sillä hän todella on mahtava tyyppi. Manna hihkui hänet nähtyään ja täti pyysi Mannaa syliin. Tämä kömpikin sinne samantien. Hymyn säestyksellä meille sanottiin hei hei. Olipa hieno tunne jättää noin iloinen lapsi hoitoon. Nyt selvästi näkee, että Manna on alkanut kotiutua tarhaan oikein kunnolla ja nauttii olostaan.

Minä poljen, sinä ohjaat...

Työkaverini tarjosi Facebookissa poikiensa ihanaa perinteistä kolmipyörää. Tai oikeastaan pyörää oli käyttänyt vain toinen heistä, sillä nuorempi jätti tämän väliin ja siirtyi suoraan potkupyörään. Meillä on ollut puhetta pikku pyörästä, mutta vaikka Manna on tosi kiinnostunut pyörällä ajamisesta (käytännössä pyrkii kaikkien vieraiden lasten pyörien selkään), ainakaan minulla ei ole ollut vielä kiirettä hankkia sellaista. Sanoinkin miehelle että katsotaan ensi kesänä sitten. Nyt kun tilanne kuitenkin tuli eteen ihan itsestään, kysyin mitä kaveri pyytää pyörästä. Kuulemma ei rahaa, joku hyvä viini riittää. Kaupat tuli! Ostimme hänelle kaksi pulloa ja haimme pyörän tänään. Se on tosi hyvässä kunnossa. Kotona vein pyörän suihkuun ja nyt se on kuin uusi.

Testitilanteessa Manna arvatenkin hihkui onnesta. Kotipihalla mies viritti narut molempiin sarviin, jotta voi vetää ja samalla avittaa ohjaamisessa. Mannan jalat ylettyvät polkimille juuri ja juuri ja hän on hoksannut niiden funktion, mutta koordinaatiossa on vielä vähän hiomista. Siitä se lähtee!

Pyörän testaamista heti kun pääsimme kotiin. Manna nauroi ääneen kun iskä veti naruilla.

Kotona pyörä pääsi suihkuun ja kiiltelee nyt kuin uusi.

Isojen tyttöjen sänky

Manna siirtyi tämän viikon alussa pinnasängystä tavalliseen lasten sänkyyn. Pinnasängyn laita oli ollut alhaalla elokuun alusta alkaen ja eipä aikaakaan kun Manna alkoi tulla pois sieltä jo ilman tuoliakin. Kaikki sujui tosi hyvin. Niinpä etenkin mieheni halusi kokeilla Mannan siirtämistä tavalliseen sänkyyn. Minä vastustelin jonkin aikaa, kunnes annoin periksi.

Tavoitteena oli tietenkin hankkia mahdollisimman pitkäikäinen sänky, joten katselimme sellaisia jatkettavia. Muutaman huonekaluliikkeen sivuilla surffailu paljasti, että ihan halvimmatkin lasten sängyt ovat yllättävän hintavia. Ajattelin että mennään taas Kierrätyskeskukseen haistelemaan, sieltähän löysimme Mannalle 60-luvun pinnasängynkin. Sitten eksyin huuto.nettiin katselemaan käytettyjä Muuramen sänkyjä. Minulla ja siskollani oli sellaiset (ei säädettävät, mutta ne vähän isommat Jungmannit, jotka saa myös kerrossängyksi) ja ne olivat meillä pikkutytöistä teineihin asti. Silmiini osui muutama Jolla-säätösänky. Tiedän että Muuramen sängyillä on hyvä jälleenmyyntiarvo, mutta ne olivat räjähtäneinäkin yllättävän tyyriitä: jotkut huudot heiluivat jo kahden ja puolen sadan tienoilla, vaikka kaluste oli aika huonossa kunnossa. Sitten huomasin, että yksi myyjä kauppasi sänkyään Osta heti -hintaan satasella. Muita samanlaisia sänkyjä kauppaavien tapausten perusteella arvelin, että sängyn hinta todennäköisesti päätyisi reilusti korkeammaksi, jos alkaisin ostaa sitä perinteisesti huutamalla. Kuvan perusteella se näytti olevan oikein hyvässä kunnossa, vaikka myyjäkin oli ostanut sen käytettynä. Myyjä vaikutti kaikesta päätellen huolelliselta ihmiseltä, mitä pidin hyvänä merkkinä. Juttelin äitini kanssa hetken puhelimessa ja hän sanoi että kannattaa ostaa. Sitten ostimme. Mies haki sen aika lähellä asuvalta myyjältä vielä samana iltana. Mukana tuli todella laadukas (ja puhdas), yhdellä lapsella ollut Familonin patja ja jatkopala. Sänky oli tosi siistissä kunnossa, vaikka tottakai siinä näkyi kolhuja ja normaaleja elämisen jälkiä. Minusta sellainen tuo kalusteeseen mukavaa luonnetta.

Manna pääsi testaamaan sänkyä heti samana iltana. Hyvä että sain pedattua lakanat sänkyyn kun Manna oli niin hössissään: hän laukkasi innoissaan ympäri kotia ja sukelsi välillä peiton alle. (Manna on oppinut leikkimään nukkuvaa niin, että hän vetää peiton tai viltin päälleen, laittaa silmät kiinni ja on kuorsaavinaan. Näyttää ja kuulostaa aika koomiselta.) Kun tuli unen aika, arvata saattoi, että touhu meni aikamoiseksi pelleilyksi nyt kun matalasta sängystä oli maailman helpoin tulla pois. Manna kävi olkkarin nurkalla huutamassa "kukkuu" ja juoksi äkkiä takaisin peiton alle. Välillä hän kävi vaan kurkkimassa meitä voitonriemuinen hymy naamallaan ja kun komensimme hänet takaisin, hän lähti riemunkiljahdusten saattelemana karkuun. Olimme jo koonneet pinnasängyn osiksi, joten meidän oli lopulta laitettava Manna matkasänkyyn nukkumaan. Siellä uni tulikin heti ja loppuyö meni aika rauhallisesti.

Seuraavana iltana laitoin Mannan huoneeseen rauhoittavaa sademetsän ääniä sisältävän levyn soimaan. Eräs ystäväni oli rauhoittanut levottoman kissansa uneen samaisella soitannalla, joten päätin piruuttani kokeilla sitä. Levyllä on sateen ropinaa, puron solinaa, linnun laulua ja kaikkea ihanaa. Manna nukahti nopeasti ja uinui kuin tukki aamuun asti. Siitä lähtien hän on jäänyt sänkyyn tosi hyvin rauhoittavan sateen ropinan säestyksellä. Joinakin öinä hän on kävellyt meidän huoneeseen, mutta pääosin yöt ovat menneet rauhallisesti. Sängyn vieressä on öisin patja siltä varalta, jos Manna sattuu pyörimään niin paljon että tippuu. Sänky on niin matala, että patjan kanssa pudotuksesta tulisi lähinnä kierähdys, joten en ole kovin huolissani. Tilasin kuitenkin varmuuden vuoksi turvalaidan (48€), joka näkyy tuossa aikaisemma Jolla-linkissä. Mahtaa näyttää huvittavalta kun vanhaan sänkyyn laitetaan tuliterä valkoinen laita. Koska sängyn pääty on aika matala, laitoin sinne pystyyn patjan jatkopalan välttämään mahdollisilta pään tömähdyksiltä.

Olin ensin sitä mieltä, että on liian aikaista siirtää Manna tavalliseen sänkyyn, mutta mies oli vakuuttunut, että alku olisi ollut kuitenkin samanlaista pelleilyä, tehtiinpä vaihto nyt tai kaksi vuotiaana. Varmasti ihan totta. Vaikka jälken päin ajateltuna ajankohta ei varmasti ollut siltikään paras mahdollinen myöskään siksi, että Mannalla oli menossa ensimmäinen tarhaviikko. Ehkä liikaa uusia juttuja pienelle aikavälille, mutta onneksi Manna tuntuu kotiutuneen uuteen sänkyynsä hyvin, menee sinne tosi mielellään ja nukkuu oikein hyvin.

Iltamaitoa uudessa sängyssä.

Tarhalaisen eka viikko

Päivä 1.

Veimme Mannan yhdessä tarhaan n. klo 7.45. Mies auttoi tyttöä aamupalan kanssa sillä aikaa kun täyttelin loppuja tietoja Mannan papereihin. Puuroa meni ihan hyvä annos. Sen jälkeen jatkettiin leikkejä. Mies lähti töihin ja minä jäin vielä Mannan kanssa. Lähdin noin klo 9 ja Manna huusi kuin syötävä. Hoitaja piti häntä sylissä ja lohdutti. Jo eteisessä kuulin, että itku laantui. Hain Mannan tarhasta lounaan jälkeen. Hän oli kuulemma ollut oikein reipas, mutta välillä oli tullut pientä itkua. Porukka oli ollut pihalla sateesta huolimatta. Kuravaatteet pääsivät heti käyttöön! Hakiessani häntä Manna tuli hihkuen vastaan halaamaan. Hänelle oli annettu Unikki, mitä hän piteli tiukasti sylissä. Olin antanut ohjeen, että sen voi antaa jos Manna on itkuinen tai muuten pelokkaan oloinen. Kotona nukahti päikkäreille melkein välittömästi. Tyttö oli loistavalla tuulella koko loppupäivän, mistä voi päätellä että hän viihtyi oikein hyvin.

Päivä 2.

Vein Mannan taas samaan aikaan. Autoin aamiaisen kanssa ja sitä meni taas ihan hyvin – pikku alkuhangottelun jälkeen. Näkkäri auttoi keskittymään. Puuron jälkeen mentiin leikkimään. Mannaa kiinnosti erityisesti Lego-eläimet. Lähdin hieman eilistä aikaisemmin ja Manna jäi leikkimään ihan coolisti. Huomasin eteisessä, että olin unohtanut laittaa Mannalle tossut. Hän liukasteli eilen paljon, joten päätin antaa ne vaivihkaa oven raosta hoitajalle. (Manna oli leikkimässä ihan toisessa huoneessa). Juuri sillä hetkellä tyttö sattui käppäilemään siitä ohi ja sai tietenkin minut nähdessään kovan itkukohtauksen. Hoitaja piteli Mannaa sylissä ja lohdutti. Tuntui surulliselta lähteä.

Ryhmä oli taas sateesta huolimatta ulkona. Kuivauskaappi humisikin ahkerasti kuivattasessaan märkiä kuravaatteita. Hain tytön taas samaan aikaan lounaan jälkeen, jonka oli syönyt hyvin (2 lautasellista jauhelihakeittoa). Hän oli taas innoissaan minut nähdessään, esitteli eteisen katossa olevia paperilintuja ja seinällä olevia kuvia. Hoitajat olivat antaneet taas Unikin välillä lohdutukseksi ja Manna olikin siihen kuin liimattu. Kotona nukahti yhtä nopeasti kuin eilenkin ja oli erinomaisella tuulella koko päivän.

Päivä 3.

Olin taas hetken Mannan kanssa ennen kuin lähdin. Nyt lähdin jo ennen aamupuuroa ja Manna jäi taas itkemään hoitajan syliin. Itku kuulemma laantuu aina aika nopeasti kun lähden pois, mutta tuntuu se silti tosi kurjalta. Puuroa oli mennyt hyvin. Päivän mittaan oli tullut pientä itkua aina välillä, mutta sitten taas kaikki oli mennyt hyvin. Manna söi lounaan hyvällä ruokahalulla. Tänään oli eka päikkärikokeilu. Mannalle annettiin ohjeeni mukaan Unikki ja tutti. Vähän aikaa oli katsellut ympärilleen ja nukahtanut sitten. Siis samalla tavoin kuin kotona, jeee! Unet olivat kaikenlisäksi pitkät! Unien jälkeen välipalaa, joka maistui myös. Tulin hakemaan sen jälkeen. Manna hihkui taas innoissaan, halasi ja esitteli jälleen eteisen katossa olevia paperilintuja, seinässä olevia muumikuvia jne. Päivä oli kuulemma mennyt hyvin. Välillä taas pientä itkua, muttei kummempaa. Reipas tyttö kuulemma. Unikkia hoitajat olivat joutuneet maanitella pois ihan tosissaan ja lopulta se onnistui käsinuken avulla.

Päivä 4.

Mies pääsi taas mukaan viemään Mannaa. Hetken sisällä oltuamme lähdimme yhdessä pois. Manna jäi taas itkemään hoitajan syliin, mutta oli taas laantunut aika nopeasti. Ruoat olivat maistuneet tavalliseen tapaan. Unet sujuivat samaan tapaan kuin eilen – erinomaista! Nyt hoitajat olivat ottaneet Unikin kanssa vähän kovemman otteen, eli he antoivat sen vain unille. Se on hyvä, sillä sanoinkin heille, että joskus Unikin kanssa saa olla aika raaka tai Manna lutsuttaisi sitä koko ajan. Manna oli ollut ihan ok sen kanssa, ettei Unikkia saanut kuin unen ajaksi. Päivä oli mennyt taas oikein hyvin: tyttö leikki reippaasti. Välillä, etenkin siirtymätilanteissa, tulee pientä itkua. Hain Mannan taas välipalan jälkeen ja hän näki minut jo ovessa olevasta ikkunasta kun tulin eteiseen. Sieltä hän osoitteli ja hihkui. Iso halaus ja paperilintujen, lelujen ja seinäkuvien esittelyä. Kovaa höpötystä. Hän kertoi selvästi, mitä kaikkea sitä onkaan päivän aikana tehty.

Päivä 5.

Mies tuli taas mukaan viemään Mannaa. Lähdimme jälleen yhtä aikaa pois ja Manna jäi huutamaan hoitajan syliin. Eteisessä kuulimme, että itku loppui melkein heti ja Manna olikin jo vilkuttamassa meille ikkunassa hoitajan kanssa. Päivä oli mennyt taas oikein hyvin. Pientä itkua taas siirtymävaiheissa (esim. kun tullaan ulkoa sisälle, mennään syömään tms), mutta tyttö reipastuu selvästi päivä päivältä. Lounaaksi syöty kasvislasagne ei ollut maistunut kovin hyvin, mutta jonkin verran kuitenkin. Uni oli tullut yhtä hyvin kuin aikaisemminkin ja kestänyt puolitoista tuntia. Manna heräsi hymyillen ja se tarkoittaa sitä, että tyttö tuntee olonsa jo kodikkaammaksi. Olen tosi iloinen, että syöminen ja nukkuminen sujuvat tarhassa yhtä hyvin kuin kotona!

Haimme Mannan yhdessä: miehellä on perjantaisin lyhemmät päivät, joten oli kivaa kun hän pääsi mukaan. Manna juoksi taas heti syliin ja höpötti iloisesti.

Hoitajat ovat ihan huippuja! Minusta on myös mahtavaa, että tarhassa on niin säännöllinen rytmi. Lapsi oppii odottamaan, mitä seuraavaksi on vuorossa ja näin tuntee olonsa turvallisemmaksi. Koska tykkään pitää kotonakin säännöllisiä rytmejä, on hienoa että tarhassa sama meno jatkuu. Ja mikä parasta: rytmit ovat samat, mitkä kotonakin. Ei tarvitse siis vääntää Mannan kelloa yhtään tarhaa varten, mikä helpottaa sinne mukautumisessa. Maananaina onkin sitten "tositoimet" kun menen itsekin töihin. Onneksi Mannan päivistä ei tule kovin paljon aikaisempia pitempiä, sillä mies pääsee usein kotiin jo klo 15 paikkeilla.

Leikkimässä omalla pihalla.