Lisää vauhtia, ei tunnu missään!

Manna nauraa hervottomasti kun iskä antaa keinussa kovat vauhdit.

Nam nam

Mannalla on juhlat: saa syödä kuivattuja banaaneja sohvalla ja katsoa Muumeja. Nam!

Kirje tyttärelle

Kultaseni, täytit eilen 1,5-vuotta. Sinusta on tullut jo niin iso, etten oikein ymmärrä sitä itsekään. Osaat jo vaikka mitä ja olet aika omatoiminen tyttö. Olet yhtä aurinkoinen kuin aina ennenkin ja sinusta saa aina kaverin kaiken maailman puuhiin. Sinuun puree samanlainen pieruhuumori kuin iskään ja minuunkin, joten eipä ole omena kauas puusta pudonnut! Olet välillä aikamoinen metkuilija ja huijaatkin meitä joskus niin taitavasti, että meidän on iskän kanssa pidettävä kieli keskellä suuta, ettemme lennä lankaan!

Sinä muutut koko ajan vain "ihmismäisemmäksi", koska ymmärrät niin paljon asioita, puhetta ja ilmeitä. Minusta on jännittävä nähdä, miten opit uutta melkein joka päivä. Olet todella tarkkasilmäinen ja omaksut sellaisia asioita, joihin emme edes kuvitte sinun kiinnittävän huomiota: olet esimerkiksi kesän aikana oppinut avaamaan DVD-soittimen, laittamaan levyn sinne ihan oikein ja laittamaan luukun kiinni. Sen jälkeen tulet ojentamaan kaukosäätimen, että laita Muumit pyörimään! Haluaisit käyttää meikkisutejani ja kun annan sinulle sellaisen käteen, alat sivellä sillä kasvojasi viehkeästi ja katsot keimaillen peiliin. Osaat syödä itse, pukea helpot kengät jalkaan, riisua osan vaatteista, juoda mukista, siivota, kiivetä, laskeutua, juosta, melkein hyppiä, kiusata, piiloutua, suukottaa, halata, hyräillä, sanoa sanoja, harjata hampaita ja hiuksia ja tehdä vaikka mitä. Tiedät aika hyvin, missä kaapissa on mitäkin meillä kotona.

Käyn edelleen monta kertaa illassa katsomassa kun nukut. Enkä ole vähentänyt sitä tapaa, että haistelen päätäsi jatkuvasti. Tuoksut maailman parhaalle.

Olet kiltti ja helppo lapsi, mutta osaat sinä kyllä aika jääräkin olla. Sinulla on selkeä päämäärä ja yrität tehdä kaikkesi, että saat sen. Joskus minulla meinaa mennä hermot kun olet oikealla kiusankappaletuulella, mutta pian sitten annat taas armoa. Sinä olet aika temperamenttinen ja kovatahtoinen tyttö, mikä on hyvä. Sehän tarkoittaa vaan sitä, että tulet pärjäämään.

Ensi viikolla sinä aloitat tarhan ja vaikka minulla on todella haikea olo, olen samalla ihan luottavaisin mielin. Sinä olet niin hyvin uusiin tilanteisiin ja ihmisiin mukautuva, että luulen sinun viihtyvän. Itku minulle tulee ihan varmasti silti kun ensimmäisen kerran sinut jätän sinne yksin. Onneksi pääsit niin mukavaan hoitopaikkaan.

Paljon onnea, rakas 1,5-vuotias tyttäreni!

Oodi miehelle

Onhan se niin, että mies tekee asiat tietenkin väärin, päin P:tä tai vähintäänkin huonommin kuin minä. Ja jättää ne kesken melkein aina. Tai ei vaan muka muista. Tai ei ajattele asiaa tarpeeksi monimutkaisesti, syvällisesti tai muuten vaan kaikkien mahdollisten ihmisten näkökulmasta. Sitten mies vielä ihmettelee, miksi nainen mussuttaa ja kiukkuaa. Enhän minä nyt mussuttamisen ilosta mussuta, siihen on tietenkin aina pätevä syy.

Mutta. Ettei oleellinen jäisi varjoon, on pakko antaa vähän ylistystäkin. (Imelää tekstiä ja puhetta vierastavat, lopettakaa lukeminen tähän.) Minulla ei ole mitään valittamista siinä, etteikö meillä hoidettaisi asioita tasa-arvoisesti. En ole koskaan joutunut tuskastumaan, etten pääsisi minnekään tai saisi viettää omaa aikaa. Mies ei koskaan kieltäydy lapsen kanssa olosta. Hän ei pidä sitä uhrauksena. Hänellä on aina aikaa perheelle.

Kotitöistä riitely on minulle vieras käsite. Tosin mies ei aina tee asioita oma-aloitteisesti, mutta jos pyydän tekemään jotain, hän harvoin sanoo ettei tee tai jaksa. Mies tekee jopa ruoat 98%:sesti. Koska hän pitää kokkauksesta ja minä siivoamisesta, työjako on itsestään selvä.

Lapsen hoidon kanssa meillä on ollut alusta asti ihan tasaväkinen tilanne: koska Manna on ollut korvikelapsi (hui, kuulostipa kamalalta. Korvikelapsi.), myös mies pystyi hoitamaan lasta vauva-ajasta alkaen mihin aikaan tahansa. Ja hän myös halusi. Sen ansiosta isän ja tyttären side on oikeastaan yhtä vahva kuin äidin ja tyttären. Olen saanut aina levätä jos minulla on univelkaa (paitsi miehen töissä ollessa). Jos meinaan turhautua kun en saa tehdä rauhassa jotain, mies saattaa lähteä Mannan kanssa ulos jotta saan vaikka siivota kunnolla alusta loppuun. Sekin on win-win-tilanne: minä rakastan siivota yksin ja isä rakastaa tyttärensä kanssa puuhailua. Mies saa sitäpaitsi siitä kaksinkertaisen ilon, kun ei tarvitse siivota.

Minä ja lapsi saamme molemmat rakkautta ja helyyttä. Olen iloinen, että mieheni on tunteellinen ja ja romanttinen. Hän on jopa itse ylpeä siitä, että on pehmo. Mutta mitä sitten oikein mussutan, jos miehessäni on nämä kaikki hyvät puolet? Välillä tulee katsottua tilanteita liian läheltä, jolloin todellisuus unohtuu.

Rakas mieheni. Vaikka olenkin välillä kamala mussuttava akka (niin siis tietenkin vain aiheesta), sinä olet silti lapsemme lisäksi kaikkein tärkein asia maan päällä ja kyllä sinä sen tiedätkin. Elämä ilman sinua olisi tyhjää ja tyhmää. Olemmehan me kasvaneekin yhdessä aikuisiksi ja olleet yhdessä 14 vuotta, teininä seurustelut siihen päälle. Vaikket olekaan ajatustenlukija (vaikka välillä se olisikin ihanaa), ymmärrät minua parhaiten koko maailmassa. Olen ylpeä, että olemme niin hyvä pari. Minä rakastan sinua.

Toinen tutustumispäivä tarhassa

Manna oli tänään tarhassa ihan muina miehinä jo alusta asti. Olimme taas ensin vähän aikaa sisällä. Manna uskalsi mennä jopa sellaiseen ryömintäputkeen (ja huuteli kyljissä olevista ikkunoista "kukkuu, kukkuu!"), jollaiseen ryömimiseen hänen piti kerätä rohkeutta vaikka kuinka kauan ollessamme avoimessa päiväkodissa. Tosin tapahtuuhan lapsen kehityksessa hurjia muutoksia jo kuukaudessa, joten onhan Mannalla nyt ikääkin enemmän kuin viimeksi avoimessa oltuamme.

Sitten mentiin ulos ja Manna viiletti taas ympäri pihaa kärrien ja kolmipyöräisten kanssa, heitti palloa, laski mäkeä, touhusi hiakkalaatikolla ja keinui ihanalla puuhevosella, jota piti välillä taas suukottaa. Eräässä vaiheessa lapset, Manna mukaan lukien, ihailivat rivissä vähän matkan päässä pärisevää kaivinkonetta. Heille tuotiin oikein laatikot korokkeiksi, jotta näkisivät paremmin aidan yli.

Eräässä vaiheessa Manna tönäisi erästä pienempää lasta. Manna sai tietenkin torut ja laitettiin pyytämään anteeksi. Sitten hän antoikin pienelle tytölle sovintosuukon.

Arimmissa lapsissa näkyi jo nyt parin päivän jälkeen isoja muutoksia. Nyt he leikkivät jo paljon reippaammin, eivätkä näyttäneet ikävöivän enää niin paljon. Yksi poika oli vielä yhtä surkeana kuin keskiviikkonakin ja itki paljon. Hänen ikävänsä puristi rintaani.

Kotiin päästyämme Manna oli niin poikki, ettei ruokailusta meinannut tulla mitään. Lopulta hän sai murua rinnan alle. Kun vaihdoin häneltä vaippaa, Manna rutisti Unikkia ja piti jo silmiä kiinni. Peitellessäni tytön sänkyyn viltin alle hän ei jaksanut edes hymyillä: yleensä kun hänet peitellään ja suukotetaan, hän hymyilee leveästi.

Mannalla oli taas hauskaa tarhassa, mutta selvästi vaistoaa että nyt ollaan vähän erilaisessa tilanteessa kuin tavallisessa leikkipuistossa ollessamme ja se tietenkin vie mehuja. Ajattelin taas äsken kiitollisena, että onneksi olen vielä ensi viikolla kotona, jotta Mannan tarhapäivät eivät ole heti täyspitkiä.

Jännittävä kaivinkone keräsi ihailijoita.

Lapsille laitettiin oikein laatikot korokkeiksi,

jotta näkisivät paremmin aidan yli.

1,5 -vuotis neuvola

Tänään oli Mannan 1,5-vuotis neuvola. Ensin täti otti mitat ja sitten menimme lääkärin vastaanotolle. Tilanne alkoi hyvin kun Manna leikki hyväntuulisesti odotustilan leluilla. Kun piti siirtyä mitattavaksi ja punnittavaksi ja tytön piti jättää lelut aulaan, syntyi kapina. Manna kiukutteli terkkarin huoneessa, eikä mikään siellä ollut lelu meinannut kelvata korvikkeeksi. Lopulta hän onneksi rauhoittui.

Mittoja on tullut huimasti lisää! Manna on kasvanut puolessa vuodessa 7 cm ja on nyt 84 cm:n pituinen. Kiloja oli tullut yksivuotispäivästä kaksi ja Manna painaa nyt 13,1 kg. Kasvu ja pituus menevät entiseen tapaan käsi kädessä hieman keskikäyrän yläpuolella. Olen pannut merkille, että Manna on vähän pitempi kuin moni vähän vanhempikin lapsi. Sitä hän ei ole perinyt ainakaan meiltä, kun olemme miehen kanssa molemmat aikamoisia paatin tappeja.

Sitten oli edessä ikävin hetki kun oli rokotuksen vuoro. Sen saatuaan Manna odotetusti itki vuolaasti, mutta kun näytin miten hieno laastari (hehe, ihan tavallinen valkoinen kangaslaastari) hänen reidessään oli, itku unohtui. Sen jälkeen hän osoittelikin sitä jatkuvasti ja huudahteli hämmästyneenä ("ohhoh!").

Lääkärissä meni hyvin, vaikka Manna oli vielä rokotuksen jäljiltä vähän herkillä. Lääkäri kehotti tyttöä pinoamaan palikoita ja tämä teki työtä käskettyä. Manna älysi korissa Muumi-pallon (Pappa! Pappa!) ja sai leikkiä sillä. Sitten testattiin pinsettiotetta molemmilla käsillä: Manna sai poimia pienen helmen käteensä ja vähän hölmistyi kun se olikin sidottu siimaan.

Sitten testattiin kuuloa ja lisäksi katsottiin korviin, kuunneltiin sydäntä, katsottiin silmien mahdollista karsastusta (mikä ei onnistunut ollenkaan, mutta vakuutin ettei karsastusta ole esiintynyt). Kun lääkäri tunnusteli vatsasta sisäelimiä, Mannaa kikatutti.

Tämän ikäisen lapsen tutkiminen on tietenkin täynnä pientä huijaamista ja huomion pois viemistä, jotta testit saadaan tehtyä. Ajattelin, huvittuneena, että mitä jos aikuisetkin alkaisvat hangotella vastaan ja heitä houkuteltasiin sitten erilaisilla "porkkanoilla." Ajattele nyt: nainen ei millään haluaisi mennä gynekologille, mutta lääkäri houkuttelisi potilasta tutkimuspöydälle vaikka kuoharilasilla, kaikenlaisilla meikkinäytteillä tai mitä nyt kuvitella saattaa.

No takaisin asiaan. Meiltä kysyttiin mm. syökö lapsi itse (syö), onko omaa tahtoa (on), kiipeileekö (voi kyllä!), sanooko sanoja (sanoo), juokseeko (juoksee), hyppiikö (harjoittelee uutterasti ja nyt alkaa sujua) jne.

Olen aina pitänyt noista neuvolakäynneistä (paitsi lapsena kun pelkäsi, että pistetäänkö sillä kertaa). Harmittavaisesti emme vieläkään tavanneet uutta neuvolantätiämme; kun on lääkäriaika, sitä edeltävän punnituksen ja mittauksen saattaa tehdä kuka tahansa neuvolassa olevista terkkareista. Kyllähän minä sen tiesin, mutta jostain syystä ajattelin silti että näkisimme hänet jo nyt. No tapaamme sitten puolen vuoden päästä.

Seuraava neuvolassa tehtävä lääkäritarkastus on vasta 4-vuotiaana. Uskomatonta ajatella Mannaa sen ikäisenä, mutta toisaalta oli se uskomatonta ajatella vauva-aikana, että tuo ehkä konttaa puolen vuoden päästä. Tai kun Manna konttasi, ei osannut kuvitellakaan että tuo ehkä kohta kävelee. Tai sanoo sanoja! Niin se lapsen kasvu vaan tapahtuu, vaivihkaa.

1,5-vuotias leikeissään.

Eka tutustumispäivä tarhassa

Olimme Mannan kanssa eilen ensimmäistä päivää tutustumassa tarhaan. Meidät otettiin heti todella lämpimästi vastaan ja huomasin jo eteisessä, että Mannalle oli laitettu nimilaputkin valmiiksi rekkiin, kenkätelineeseen ja lokerokaappiin, vaikka virallisesti tarha alkaa vasta maanantaina. Siellä on hyvät säilytystilat, joten varavaatteille, vaipoille sun muulle omalle tavaralle on hyvä paikka.

Olimme hetken sisällä ja sitten lähdimme ulos. Heti pienten ryhmän tilojen oven edestä alkaa pieni leikkipuisto, eli lapsen voi päästää heti ovelta "vapaaksi." Nyt on aika monta uutta lasta, joten "harjoittelijoita" oli. Osalla oli kova ikävä ja he itkeskelivät paljon. Eräs tyttö on tottunut istumaan melkeinpä vain rattaissa, eikä ole tottunut leikkipuistoihin. Hän ei olisi millään halunnut koskea mihinkään – etenkään hiekkaan, joten hän itkeskeli vähän järkyttyneenä hiekassa istuessaan. Tädit sanoivat, että he yrittävät nyt totutella tyttöä leikkeihin.

Manna alkoi viipottaa heti muiden mukana puiston toiseen päähän ja meni liukumäkeen kuin missä tahansa leikkipuistossa. Pihassa oli juuri sopivasti kaikkea: iso hiekkalaatikko, keinuja, liukumäki, erilaisia leluja ja kärryjä ja muutama vieterikeinu, vai miksi niitä nyt sanotaankaan. Oli siellä kiva puuheppakin, joka on myös eräänlainen keinu: se heiluu eestaas ikään kuin liukuen. Siitä Manna innostui varmaan eniten ja meni suukottamaankin, aivan kuten kotona olevaa keinuhevostaankin.

Lähdimme kotiin lounasaikaan ja huomasi selvästi, että Mannalla oli ollut hauskaa. Manna on helposti tilanteisiin mukautuva ja rohkea tyttö, joten odotan mielenkiinnolla, miten ensi viikko sujuu kun hän on siellä ilman minua. Temme niin, että alkuviikosta Manna on tarhassa aamupäivän ja haen hänet ruoan jälkeen kotiin unille. Loppuviikosta pidennämme päivää ja haen hänet sitten päikkäreiden jälkeen kotiin. Toivottavasti hän alkaa viihtyä siellä. Huomenna on vielä yksi tutustumispäivä, jolloin minä olen mukana.

Seurailin tätien touhua, enkä voisi olla enempää tyytyväinen että saimme paikan tuosta tarhasta: heillä oli tosi jämpti ja lämmin ote lapsiin ja lapset selvästi luottivat heihin todella hyvin. Oli mukava katsella, että he selvästi pitävät työstään. Välillä juttelin heidän kanssaan kaikenlaista. He kertoilivat lapsen mukautumisesta tarhaelämään ja sanoivat, että joillain "vieroitusoireet" vanhemmista kestävät vain päivän ja toisilla kaksi kuukautta. Siitä on apua, jos lapsi on ollut jo hoidossa ja on muutenkin ollut vähän erossa vanhemmistaan. Mannasta kuulemma näki, että hän varmasti mukautuu hyvin kun ei nytkään kokenut tarvetta olla minussa kiinni. Mutta mennään päivä kerrallaan. Jännää!

He kyselivät minulta paljon kaikenlaista Mannan tavoista ja luonteesta. Lisäksi meillä on vielä keskustelu tarhan johtajan kanssa, jossa käymme tarkemmin läpi käytännön asioita ja Mannan juttuja. Olen tosi positiivisella mielellä kun näin, miten lämminhenkiseen paikkaan Manna on menossa. Ryhmän isoimmat lapset tulivat isosisarmaisesti ohjailemaan ja opastamaan Mannaa, mikä oli minusta tosi kivaa.

Manna kuralätäkköön keskittyneenä (kuva ei liity tarhapäivään).

Ei!

Manna osaa käytää ei-sanaa ihan oikein. Ja viljelee sitä mielellään aika paljon.

"Otatko vielä maitoa?"

"Ei!"

"Mennäänpä ottamaan kakka pois."

"Ei."

Kun Manna tietää tekevänsä jotain kiellettyä, hän tekee sen silti ja hokee "ei." Joskus hän menee tekemään sitä kiellettyä juttua peilin eteen (kuten maistelemaan äidin jalkavoidetuubista), pudistelee päätään itseään katsoen ja sanoo "ei, ei, ei."

Ei ihme että Mannakin osaa sen, sillä sitä sanaa tulee käytettyä ehkä noin kuusi miljoonaa kertaa päivässä. Sanotaan, että lapselle yhtä joota kohden tarvitaan kuusi eitä. :)

Heeeeeei!

Manna on siis ollut kätevä tuolille, sohville ja sängyille kapuamisessa ja niiltä laskeutumisessa keväästä lähtien. Kolmisen viikkoa sitten Manna hoksasi, että tuoleja voi käyttää apuna jonnekin pääsemisessä. Paras on tietenkin syöttötuoli, joka "portaineen" vähän muistuttaa jonkinlaisia keittiötikkaita, mutta kyllä tuoli kuin tuoli kelpaa. Nykyään Manna hilaa lähimpänä olevan tuolin avukseen kun haluaa mennä tutkimaan jotain korkealla olevaa paikkaa. Niinpä aina kun teen kotitöitä keittiössä, takaani kuuluu melkein välittömästi tuolin laahausääni ja viereeni kiipeää pieni apulainen. Hauskinta on auttaa tiskaamisessa kun voi täytellä kaikenlaisia kippoja ja kuppeja vedellä. Jos Manna alkaa vaatia ruokaa ("namnamnam!!") ja vastaan että odotetaan hetki, ihan vielä ei ole ruoka-aika, kuulen vähän ajan päästä rapinaa keittiöstä: Manna käyttää taas tuolia hyödyksi ja menee varkaisiin. Voitonriemuinen ilme kasvoillaan hänet sitten löytää leipäkorilta suu täynnä herkkua.

Hauskaa on myöskin hilata tuoli äidin ja isin sängyn viereen, kiivetä sille ja hypätä pehmeään vuoteeseen. Leikit alkavat käydä aina vaan villimmiksi kun liikkeiden hallinta jatkuvasti kehittyy. Manna tykkää myös härnätä niin että kun sanotaan vaikka että "mennään syömään", hän lähtee ilosta kirkuen karkuun kodin perimmäiseen nurkkaan jonkun kalusteen taakse väijymään ja ilkikurisesti nauramaan. Jos häntä ei lähde hakemaan, hän tulee lähemmäs jonkun kulman taakse kuikuilemaan ja jatkaa nauramista. Sama juttu iltapesuissa, vaipanvaihdossa jne. Karkuun juokseminen on niin ihanaa, että vaikka luvassa olisi tosi hauskaa ohjelmaa, karkuun pitää juosta melkein periaatteesta. Ja sitten pitää myös periaatteesta vähän purnata kun mälsä äiti tai iskä ottavat kiinni ja vievät.

Melkein joka paikkaan mennään juosten, ellei kyse ole vain parista metristä. Manna vipeltää onnellisena käsiä ylhäällä heilutellen. Juoksuharjoittelu on ollut vireillä yksivuotiaasta alkaen, silloin kun kävelykin vasta lähti kunnolla käyntiin, mutta juoksuhalu on ollut valtava jo siitä alkaen. Nyt se sujuu jo liukkaasti ja yllättävän kovaa tuon ikäinen pääseekin..

Omin avuin syöminen kehittyy hyvin. Manna haluaisi ruokailla koko ajan itse, mutta löysän ruoan kanssa täytyy vähän vielä avittaa. Lusikka tai haarukka menee kuitenkin jo suurimmaksi osaksi hienosti oikein päin. Välillä lapsi vaatii suureen ääneen, että hänet on jätettävä syömään kokonaan yksin ilman apua tai että edes istuu vieressä. Manna ilmaisee asian kiukuttelemalla ja lopettaa sen heti kun poistun paikalta. No, sillä aikaa saan hoidettua vaikka mitä kotihommia ja kätevää se on erityisesti silloin kun olemme lähdössä johonkin. Voin valmistella rauhassa kun toinen murkinoi.

Mannalle on tarttunut hassuja tapoja meistä. Olemme aina mieheni kanssa käyttäneet paljon "heeei" -ilmausta joka tilanteessa. Käytämme tätä tervehdystä melkein joka välissä, vaikka vaan jos toinen tulee viereen istumaan tai tulee samaan huoneeseen. Se sanotaan erityisen hyväntuulisella äänellä. Manna on oppinut tämän nyt ihan toden teolla. Jos hän on alkamassa unille ja makailee sängyssään, sieltä saattaa kuulua "heeei" -hihkaus jos vain kävelee huoneen ohi. Mannalla on kova halaamisen tarve. Etenkin niin että hän juoksee yht äkkiä luokse, ottaa halausotteen jalkojen ympäriltä ja sanoo "heeei." Samassa palataan taas takaisin leikkeihin. Tänään mennessäni katsomaan, vieläkö hän nukkuu päikkäreitä löysin hänet makoilemasta rauhallisena sängyllä Unikkia hypistellen. Kun astuin huoneeseen, sain iloisen hymyn ja "heeeeei" -hihkauksen. Vilkutukseen taas on tullut mukaan "hei-heiiiii."

Suukottamistaito on kehittynyt niin, että nyt pusua ei anneta enää suu ammollaan kieli ulkona, vaan nyt Manna osaa laittaa suun suppuun ja sanoo samalla "mmmmmmm." Aivan samalla tavalla kuin molemmat teemme. Hassua miten lapsi alkaa matkia kaikkea niin tarkkaan. Onneksi hän on toistaiseksi apinoinut niitä hauskimpia tapoja...

Lisäksi yksi huvittava tapa on juomisen jälkeinen "äääääähhh" -huokaus. Sellainen, joka kumpuaa kurkusta jonkun hyvän ja kylmän siemaamisen jälkeen. Pitkään miehen kanssa mietimme, mistä Manna on sen oppinut, kunnes mies tajusi, että minähän teen sitä itse ihan jatkuvasti! Hahah!

Haa, mikä vapaus!

Mannan pinnasängyn reuna on laskettu alas: hän alkaa olla siinä vaiheessa, että kiipeillessään saattaa pudota. Laita on nyt mukavan alhaalla, mutta kuitenkin sellaisella korkeudella, ettei nukkuja voi pudota sängystä. Manna ei ihan vielä pääse sujuvasti sieltä pois, koska jalan ja maan väliin jää edelleen paljon tyhjää. Sen sijaan olemme laittaneet sängyn viereen tuolin, jonka kautta hän pääsee helposti pois. Sängyn vieressä on varmuuden vuoksi myös patja, jos Manna sattuukin ihan tosissaan yrittämään suoraan laidan yli.

Laita on ollut alhaalla viime perjantaista alkaen ja vielä kaikki on sujunut hyvin. Aluksi Manna ei äkännyt, että täältähän pääsee itse pois, mutta sitten alkoi lyyti kirjoittaa. Tosi hassu tunne kun tyttö köpsyttelee aamulla huoneestaan meidän makkariin. En vielä oikein edes ymmärrä, miten monessa asiassa lapsi jo on omatoiminen.

Myöskin nukkumaan meno on sujunut hyvin: toistaiseksi vain pari kertaa tytön ollessa todella riehakkaalla tuulella meidän on ollut pakko ottaa tuoli pois, jotta hän ei könyäisi jatkuvasti olohuoneeseen riemuvoittoisine ilmeineen. Tuolin poistamisen jälkeen hän on sitten jäänyt sänkyyn kiltisti.

Jossain vaiheessa alkaa varmasti se vaihe, jolloin Manna alkaa tulla luoksemme yöllä.

Hankinta

Mannan vaunut ovat jääneet pieneksi niin, ettei hän mahdu enää makaamaan niissä. Tämä riski oli tiedossa vaunuja hankkiessamme, mutta ei sitä silloin osannut niin arvioida lapsen kokoa ja kuinka nopeasti hän kasvaa kopasta ulos. Päikkäreiden rattaissa ottaminen on muutenkin ollut keväästä lähtien vaikeaa, mutta tuo seikka tietenkin hankaloittaa asiaa entisestään: Manna makaa niskat kenossa eikä saa unta ja kun vedän häntä alaspäin niin että polvet menisivät enemmän koukkuun ja päälle jäisi tilaa, nousee lapsi takaisin istumaan. Takaisin makuulle mennessä asento on palautunut niskakenoasentoon. Istumakäytössähän ne ovat olleet vielä ihan loistavat ja sen suhteen ne menisivätkin vielä varmaan pari vuotta. Haluan kuitenkin totutella Mannan takaisin rattaissa nukkumiseen, koska silloin niin moni asia helpottuu. Ei meistä kumpaakaan harmita noiden vaunujen ostaminen, vaikka käyttöikä jäikin näin lyhyeksi. Olemme olleet niihin muuten tosi tyytyväisiä.

Aloimme sitten harkita kevyempien rattaiden hankkimista, joihin Manna mahtuu makaamaan. Lisäksi niissä pitäisi olla kuomu auringon, sateen ja vaikka minkä vuoksi. Kun olemme tottuneet kääntyviin etupyöriin, ei niistäkään haluaisi luopua.

Testailimme vähemmän aktiivisesti erilaisia rattaita aina kun sellaisessa kaupassa satuimme olemaan. Brion Spin-rattaat alkoivat miellyttää eniten. Niissä on tilaa, kulkevat kevyesti ja ovat kätevät kasata. Viime viikolla sitten päätimme ostaa ne. Rattaat toimivat erinomaisesti ja Manna viihtyy niissä niin hyvin, että alkaa usein kiukutella kun pitäisi nousta pois. Aikaisemmin se on ollu vähän päinvastoin. No, uutuudenviehätystä varmaan. Istuminen tulee lokoisammaksi kun jalat saa halutessaan suoraksi vaakatasoon. Nukkumista niissä ei ole vielä testattu, mutta huomenna siihenkin tulee muutos kun tapaamme ystäväni lapsensa kera piknikillä.

Päätimme olla pitämättä edellisiä vaunuja itsellämme vähäisen varastotilan vuoksi ja koska meillä ei ole suunnitelmia toisen lapsen suhteen, senkään vuoksi emme pitäneet tarpeellisena niiden säilyttämistä. Ja jos joskus saamme toisen, näitä juttuja mietitään sitten uudestaan, sanoi mieheni.

Pieni luopumisen tuska minulle kuitenkin tuli kun kuurasin vaunuja myyntikuntoon. Paljon muistoja ja tunnearvoa. Manna on kuitenkin kasvanut niissä pienestä vauvasta touhuavaksi taaperoksi ja niiden kanssa on liikuttu todella paljon. Olen niitä ihmisiä, joiden mielestä esineilläkin on tunteet. Naura vaan, mutta minusta tommoiset esineet ovat melkein... perheenjäseniä!

Ratkaisu käveli sitten vastaan ihan itsestään: mieheni veljelle syntyi viikko sitten tyttö ja tiedämme että heillä on edelliseltä lapselta perityt isot vaunut, mutta kysyimme huviksemme, olisiko heillä käyttöä näppärille pienikokoisille. Mikä säkä, sillä heillä oli ollut juuri puhetta tästä aiheesta. Kaupat tuli! Ja mikä parasta, nyt kapineet pysyvät lähipiirissä, joten luopumisen tuskani hävisi heti kun tiedän että ne ovat hyvässä perheessä.