Lapsi haluaa syliin, mutta sylissä hän haluaa heti pois. Kun hänet laskee maahan, hän heittääkin jalat veteliksi ettei haluakaan pois. Sylissä alkaa taas kiemurtelu. Hmm.
Mannalla on nälkä ja hän ilmaisee sen tavallisella namnam-kommentillaan. Menemme syömään, mutta kun ruoka on edessä, alkaa kiukkuaminen ja pois pyrkiminen. Hmm.
Illalla tyttö saa normaalin unimaitoannoksensa. Juotuaan Manna sanoo "kiitti" ja ojentaa pullon. Kun otan sen, hän alkaakin huutaa sitä takaisin. Kun annan sen, hän sanoo kiitti ja ojentaa minulle. Hmm. (No tätä ei ole käynyt kuin kerran tai kaksi, koska normaalisti Manna jää sänkyyn ihan tavalliseen tapaan.)
Manna haluaa katsoa Muumeja. Kun myönnyn, että ok saat katsoa, lataan DVD:n koneeseen ja ensimmäinen jakso alkaa, Manna painaa DVD-luukun auki ja ottaa levyn ulos. Sanon että jos kerran alat pelleillä niin ei sitten katsota. Manna alkaa tivata levyä takaisin. Kokeilen toisen kerran ja kun sama toistuu taas, otan levyn kokonaan pois huudon säestyksellä. Hmm.
Olemme kaupungilla ja Manna saa pitää Unikkia sylissä kun väsyttää. Sitten hän intoutuu heittämään Unikkia rattaista katuun (yleensä Unikin käsi on pujotettu rattaissa olevaan tuttinauhaan juuri tästä syystä, mutta aina en jaksa sitä laittaa) ja alkaa tietenkin heti kiukutella kun ystävä on maassa. Annan sen hänelle takaisin ja kun kaveri lentää vielä kerran, takavarikoin lelun kokonaan itselleni. Manna tietenkin kapinoi. Hmm.
Lapsi kokeilee rajojaan ja vanhempiensa pinnaa. Minulla on lyhyempi pinna kuin miehellä, mutta tärkeintä on, ettei lapsi anna pompottaa maailman ääriin asti. Minun raja tempulle on kaksi kertaa ja sitten pistän tilanteen poikki. En halua alkaa pompoteltavaksi, vaikka joskus se tuntuisi helpoimmalta ratkasulta. Toki joskus annan vaan mennä. Lapsi tietenkin kapinoi kun hänen elämäänsä rajoitetaan, mutta unohtaa asian tosi nopeasti kun uusi kiinnostuksen kohde on jo edessä. Tämän ikäisen lapsen huomio on vielä helppo siirtää muualle ja tilanne sujuu taas.
Luin joskus hyvän lauseen, olikohan se siitä vanhasta kunnon Suomalaisesta vauvakirjasta: vanhemman täytyy opetella kestämään lapsen pettymyksiä. Tottahan se on. Jos vanhempi ei kestä lapsen kiukuttelua ja heltyy antamaan jatkuvasti periksi, lopputuloksen voi arvata. Toinen hyvä ohje on yrittää pitää mielessään, ettei pienelle lapselle ole hyvä antaa liikaa vahtoehtoja tai hän hämmentyy ja ahdistuu. Se näkyy käyttäytymisessä monella eri tavalla. Jos vaihtoehtoja täytyy antaa, ne kannattaa supistaa mahdollisimman pieniksi: Ei siis näin: "minkä värisestä mukista haluat juoda?", vaan "otatko maitoa sinisestä vai punaisesta mukista?" Tai ei näin: "valitse tästä karkkihyllystä mitä haluat.", vaan "otatko lakun, suklaapatukan vai pussin?" No nyt menin ajassa vähän edelle, nämä tulevat vähän myöhemmin, mutta jonkinlaisia vaihtoehtotilanteita tulee myös näinkin pienelle lapselle kuin Manna nyt on ja linja on hyvä yrittää pitää yksinkertaisena, jotta lapsi tuntee olonsa turvalliseksi.
Manna kapinoi välillä kunnolla ihan pienistäkin jutuista. Riittää, kun hetki on mahdollisimman otollinen ja raivarin ainekset ovat siinä. Manna on raivarin saadessaan sellainen, ettei halua läheisyyttä. Tyypillinen reaktio on"älä koske minuun" ja jos jompi kumpi meistä erehtyy silittämään häntä lohduttavasti, käsi huitaistaan vihaisesti pois. Siinä tilanteessa ei voi muuta kuin odottaa pahimman kiukun laantumista, jonka jälkeen Manna tulee ulos vihakuorestaan ja haluaa lohtua. Sitten kelpaavat syli, silitys ja Unikki. Tajusin jokin aika sitten, että Manna käyttäytyy suuttuessaan aivan samoin kuin minä: raivon leiskumista kestää hetken aikaa, sitten itketään (tai molempia samaan aikaan). Näiden vaiheiden aikana en voi sietää kosketusta tai lohtua, vaan suutun niistä entistä enemmän. Näistä laannuttuani tulee "ressukka" -olo, jolloin haluan mennä toisen kainaloon. Tämän asian tajuaminen auttoi ymmärtämään Mannan raivokohtauksen vaiheet.
Kerran Manna heilutti päätään vaarallisen lähellä sängyn reunaa. Kun sanoin että älä tee noin tai pää voi osua sänkyyn, homma tietenkin jatkui. Sekunnin murto-osan päästä pää kolahti sänkyyn ja tuli kova itku. Yleensä jos Manna satuttaa itsensä, hän haluaa heti lohdutusta. Tällä kertaa itku oli raivoa ja hän pakeni kaksinkerroin olevan patjan (jota pidämme öisin Mannan sängyn vieressä kierähtämisen varalta) sisään. Häntä selvästi suututti ja hävetti. Manna ei nimittäin yleensä peittele itseään kun sattuu tai suuttuu. Nyt peitteli.
Edellä mainitut tilanteet eivät ole jatkuvia, vaan Manna on onneksi edelleen suurimmaksi osaksi oma itsensä. Tällaiset tilanteet kuitenkin ovat yleistyneet ja jonkinlaisia episodeja kyllä käydään läpi päivittäin. Nyt olemme saaneet jonkinlaista esimakua siitä, miten kasvatusasiat ja ratkaisut ovat teoriassa niiiiin helppoja, mutta käytännössä tilanteet eivät olekaan niin yksinkertaisia. Toki ymmärsin sen jo etukäteen, mutta nyt sen todella tietää. Ja me olemme vasta puolitoista vuotiaan vanhempia. Oma tahto sen kuin kasvaa ja rajoja etsitään. Temperamenttia ja tunteen paloa löytyy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti