Oppimista

Ällistyttävää, miten uusia asioita tulee aina niin isoissa ryppäissä. Mannan omatoimisuus sen kuin lisääntyy ja puhe kehittyy.

Olemme saaneet huomata, että ne noin parivuotiaaseen liittyvät pottapuheet pitävät ainakin Mannan kohdalla paikkansa. Käyttäytyminen on sen asian osalta muuttunut radikaalisti ihan itsestään (toki tarhakin vaikuttaa asiaan kun siellä isommat näyttävät mallia) parin kuukauden sisällä. Nyt seuraa väistämätön pissa-kakka-osio: nyt vaipassa on pissaa todella harvoin, koska lapsi pyytää päästä pissalle. Hän jopa hakeutuu potalle ihan omin avuin: Manna on kotona suurimmaksi osaksi ilman vaippaa, joten hänen on myös helppo mennä sinne itse. Eräänä päivänä katsoimme kun Manna kantoi potan kuppia vessaa kohti (potta on pesuhuoneessa). "Pissa tuli" kuului vastaus kun kysyimme asiasta. Emme edes huomanneet hänen potalle menoa, se tapahtui niin yht'äkkiä leikin lomassa. Hän on ollut aina innokas tyhjentämään pottaa itse ja annammekin hänen sen tehdä, vaikka touhu näyttää välillä vähän vaaralliselta vauhdikkaasti kävellen ja kaataen. Manna myöskin kakkaa pottaan useammin kuin vaippaan, sillä hän pyytää päästä sinne. Ilta- ja aamupesulla hänelle on tärkeää että potalle on päästävä ihan ensin. Aamulla herättyään Manna haluaa mennä aika pian potalle. Vaikka vaipassa on yön aikana tullutta pissaa, silti viimeisimmät tunnit on selvästi säästetty. Reissuissa tilanne on tietenkin vähän erilainen, koska lapsi ei osaa vielä yhdistää pottajuttuja niin tehokkaasti vieraisiin paikkoihin. Toki jos olemme paikassa useamman yön, silloin se alkaa sujua aika samaan tahtiin, esimerkiksi jouluna vanhempieni luona.

Vatsataudin aikana lapsi hämmentyi, koska kakka oli ihan vettä. Hän sanoikin koko ajan että pissattaa. Potalla täytyi juosta todella usein (pissattaa, äkkiä, äkkiä!), mutta aina ei tietenkään ehditty etenkään piereskelyintoisuutensä johdosta ("Manna piau").

Manna oppi niistämään joulun aikoihin. Kun nenä valuu, hän sanoo "nenä" ja sitten haetaan paperia. Hän opettelee niistämään jo ihan ominkin avuin, mutta pyytää silti usein vielä apua. Nenän kautta ulos puhaltaminen alkaa voimistua aina vaan enemmän.

Matkalla tarhasta kotiin.

Mannan hoivavietti lisääntyy. Kun hän näkee vaikka minulla ihottuma tai pienen ruven, tai leikkauksesta tulleen arven, hän osoittaa sitä ja kysyy "toio?" (mikä toi on?). Kun vastaan että siinä on äidillä rupi tai ihottumaa tms, hän silittää sitä kerran ja sanoo "pipi poisss." Monelle lelulle pitäisi myöskin laittaa vaippa ja pissattaa pottaan: hän tulee huolestuneen näköisenä näyttämään lelun takapuolta ja sanoo "kakka!" Ensin se viedään sitten potalle ja sitten Manna kiipeää pesuhuoneessa olevalle lavuaaripöydälle ja hoitaa pupua, apinaa tai milloin mitäkin lelua hoitotasolla. Hän myöskin saattaa kavuta itse hoitotasolle jo valmiiksi kun sanon että mennään aamu- tai iltapesulle. Samoin lavuaarin ääreen hän kiipeää niin, että menee seisomaan alimmalle tasolle ja jompi kumpi meistä menee taakse tueksi, jolloin hän saa kätensä vapaaksi. Monet tämän ikäisen lapsen vanhemmat eivät käytä enää hoitotasoja, mutta minusta tuo on kätevä monesta syystä: käden ulottuvilla on edelleen kaikki tarpeellinen ja lapsi on hyvällä korkeudella, jolloin asiat käyvät kätevämmin. Se kun ei ole myöskään irtonainen hoitopöytäkaluste, tuosta ei ole mitään kiirettä päästä eroon kun taso on siinä pesuoneen päällä joka tapauksessa. Manna toimii myös hyvänä apulaisena kun hän ottaa koreista tavaroita valmiiksi.

Manna kiipeää lavuaaripöydälle ja vaihtaa leluiltaan hoitotasolla vaippaa.

Manna on kova huolehtimaan muiden syömisistä. Kun hän alkaa syödä ja me vielä hääräämme vieressä, hän osoittaa hellalle ja huomauttaa että "äiti uoka" tai "isi uoka". Niin että syökää nyt! Tai suihkuun mentäessä hän alkaa vaatia että suihuttajankin vaatteet on otettava pois.

Uhma esiintyy entistä voimakkaampana. Vaikka sydämellinen ja kitti tuo lapsi onkin, kyllä sieltä löytyy aika vahvaa tahtoa ja kipakkuutta. Tällä hetkellä hän saattaa loukkaantua ihan mitättömästä asiasta ja taistella sen puolesta vaikka auringonlaskuun saakka. Aika rasittavaa kuunneltavaahan se sirkkelihuuto on, mutta ei voi mitään. Manna haluaisi pompottaa meitä entistä kiivaammin ja välillä hän on kuin tuuliviiri. Haluan-enpäs haluakaan-haluan sittenkin-tilanteisiin olisi niin helppo lähteä mukaan, mutta kieli keskellä suuta... "Kohtaukset" menevät onneksi ohi aika pian: viidessä minuutissa myrsku on ohi. Useimmiten tilanne alkaa sillä, että Manna haluaa jotain, mihin emme suostu. Sairasteluiden aikoihin kun on pitänyt tietenkin joustaa monesta normaalisäännöstä jo pelkästään siksi että lapsi saisi edes jotain suuhunsa tai nukuttua hyvin, pelkäsin, että hän tottuu siihen että on koko ajan jotain luksusta ja alkaa tosi hankalaksi kun pitää mennä taas arkeen. Onneksi ei. Manna on ollut yleensäkin hyvä sopeutumaan muutoksiin, toivottavasti myös jatkossa.

Joskus käskyttäminen menee suorastaan koomiikan puolelle kun lapsi on kuin mikäkin työnjohtaja. Esimerkiksi viime lauantaina aamupalalla saimme tiukkoja ohjeita: "äiti, makkaiia, peipa, voita, wiua, anna" (= äiti, anna makkaraa, leipää, voita ja mehua) ja heti perään: "isi, tinnu, tätä, papini" (= isi haluan katsoa Pingua ja anna piparia. Meillä on eräässä purkissa vielä muutama joulupipari, joita Manna himoitsee). Kun toteutamme vain osan toiveista (mehun tilalla maitoa, ei Pingua, eikä piparia), saattaa tulla sellainen vastalause, ettei sitten syödä mitään ja sirkkelihuuto alkaa. Sen jälkeen lapsi lähteekin jäähylle ja palaa hetken päästä syömään ihan kiltisti.

Muiden kanssa hän käyttäytyy yleensä kuin enkeli. Olenkin seurannut tilannetta ja huomannut että Manna on silti ihan oma itsensä, joten jännittämisestä tai miellyttämisen tarpeesta se ei johdu, sillä osaa hän muillekin kiukutella. Toisen kuin vanhemman toimesta tilanteet vaan ovat erilaisia ja niinhän sen pitääkin olla. Päteehän se aikuisiinkin: kun läheinen sanoo jotakin, häntä ei uskota tai neuvoa noudateta. Kun joku perheen ulkopuolinen ilmaisee saman asian, idea on mahtava. Keksisin tuosta esimerkkejä loputtomiin.

Hehee, iskän kanssa riehuminen on hauskinta!

"Manna piilo, isi piilo!"

Syömisessä Manna tarvitsee enää harvoin apua. Keitot ja muut vaikeammat ruoatkin menevät ihan normaalisti ilman suurempia sotkuja. Silloin kyllä autetaan kun hän ei meinaa suostua syömään tai on niin väsynyt, ettei keskittymisestä meinaa tulla mitään. Nyt sekin vaihe on alkanut, että Manna haluaa tehdä paljon asioita ehdottomasti itse aina leivän voitelusta lähtien, mikä on tietenkin hyvä asia, vaikkakin välillä rasittava. Jos tilanne näyttää hankalalta ja kysyn häneltä, saako äiti auttaa, vastaus kuuluu useimmiten "äiti poiss." Eri asia, jos hän itse tuskastuu yrittämään. Sitten pyydetään "äiti auta." Mutta tuo, haluaako Manna tehdä asiat itse vai autetaanko, on lähinnä tuulesta kiinni. Sekin on tuulesta kiinni, saako kuka vaan auttaa, vai kelpaako vain joku tietty henkilö... Varmaan aika tuttu ilmiö monelle jo tämän iän ohittaneen lapsen vanhemmille.

Pukeminen on myöskin aika herkkä asia. Jos käsi ei meinaa millään löytää hihaan tai sukka asettua jalkaan, tarjoan tietenkin apua. Välillä saan auttaa, mutta jos Manna on täysin ehdottomalla tuulella ja meillä on kiire.. se on vähän turhauttavaa. Mutta hyvin lapsi jo pukee, se täytyy myöntää. Hän saa jopa sukkahousut aika pitkälle jalkaan itse. Riisuminen sujuu jo melkein ongelmitta. Kun tulemme sisään, Manna ottaa parhaassa tapauksessa kaikki itse pois kenkiä myöten. Hän on oppinut, että sisään tullessa ei kenkineen mennä eteisen mattoa pitemmälle, joten hän istua lätsähtää aivan oven eteen riisumaan.

Kuukauden päästä Manna on kaksi. Siis kaksi!

Sairastelua

Vuodenvaihde on mennyt aika lailla sairastelun merkeissä.

Manna oli jouluna flunssassa, mutta se meni nopeasti ohi. Minäkin sairastin samaan aikaan saman pikataudin.

Sitten Manna sai loppiaisena vesirokon ja toipui siitä reilun viikon. Potilas oli erittäin reipas, eikä valittanut oikeastaan yhtään. Ihmetteli loppuvaiheen rupia osoittelemalla isoimpia ja sanomalla "pipi, oho" ja pyyhkäisi niitä sanomalla " pipi poiss." Vaikka näppyjä oli loppujen lopuksi aika paljon, silti Manna raapi itseään aika vähän. Kaikkein ensimmäinen näppy, jonka Mannalla havaitsin, lähti myös viimeiseksi. Siitä näyttää jäävän pysyvä muisto.

Kun Manna oli ollut yhden viikon normaalisti tarhassa, siellä levisi vastatautiepidemia. Meidän piti mennä sen viikon lauantaina miehen kanssa treffeille ja Mannan kumminsa luose yökylään, mutta koska tyttö alkoi oksentaa perjantaiyönä, suunnitelmat muuttuivat. Manna valitti oksennustaudissakin todella vähän. Kun hän alkoi kakoa, meistä jompi kumpi syöksyi heti hänen luokseen vadin kanssa – ensimmäiset kerrat menivät sänkyyn. Kun näytti siltä, että oksentaminen ei jää yhteen kertaan, Manna halusi viettää aikaa meidän sylissä. Aina välillä hän sanoi "pipiii" ja sitten alkoi kouristaa. Hoidin Mannaa samalla tavalla kuin oma äitini joskus minua ollessani lapsi: vatsan rauhallinen ja kevyt hierominen helpottaa ja oksennus tulee helpommin. Ei mennyt kauaakaan kun Manna oppi itse hamuilemaan vatia. Hän halusi mennä yksin lattialle oksentamaan niin, että oli polvillaan käsiinsä nojaten vadin ääressä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä noin pienen lapsen urheutta ja omatoimisuutta. Samalla sydäntä särki katsella kun toisella oli niin kurja olo, mutta oli silti reipas.

Yöpukuja meni ja lakanapyykkiä kertyi. Vuori pesuhuoneen lattialla kasvoi. Niiden pesu sujui kuitenkin yllättävän nopeasti: talossamme on onneksi kuivaushuone, jonka ansiosta saimme pestyä isomman kasan saman päivän aikana.

Ensimmäisen yön jälkeen. Iskä ottaa torkkua tytön katsellessa Muumeja.

Hiljainen vatsatautipotilas katselee Pingua.

Vaisu tyttö.

Aluksi juottaminen osoittautui melkein mahdottomaksi tehtäväksi, vaikka yritimme tarjota mitä herkkujuomaa tahansa. Manna oli haluton ja väsynyt, nukahteli syliin ja sohvalle, mitä hän tekee normaalitilanteessa äärimmäisen harvoin. Aina välillä hän onneksi suostui ottamaan vähän juomista ja jogurttia. Mies kävi ostamassa apteekista jonkinlaista ravinnetta, jota sekoitetaan nesteeseen. Kun lapsi juo sitä vastataudissa, ravintoarvot pysyvät suht koht tasapainossa. Manna oksensi yön jälkeen vielä kerran seuraavana päivänä ja sitten tavaraa alkoi tulla toisesta päästä. Se kestikin sitten monta päivää: kun tauti alkoi perjantaiyönä, Manna oli valmis tarhaan vasta seuraavana torstaina. Lapsi nukkui koko sairastelunsa ajan meidän kanssa ja tervehtymisen jälkeen omaan sänkyyn takaisin siirtyminen sujui onneksi normaalisti.

Mannalle ei maistunut edes pillimehu.

Onneksi edes lusikalla meni vähän.

Välitorkut sohvalla.

Takapihamme muuttui sairastelun aikana satumetsäksi.

Me saimme kivasti miehen kanssa saman taudin ja se alkoi meillä ihan samaana aikaan sunnuntaiyönä. Kun minä ja mies olimme seuraavana päivänä kipeimmillämme, oli Mannalla taas jo jonkin verran virtaa ja hän käyttikin sitä välillä kiusaamiseen, jotta meidän oli vähän väliä noustava sohvalta, johon olimme linnoitautuneet. Yritimme vähän vuorotella päikkärinukkumisissa. Oli inhottavaa sairastaa samaan aikaan kun toisesta ei ollut paljon apua ja lapsen vuoksi oli kuitenkin pysyttävä jotenkin tolpillaan. Onneksi meidän kummankaan tauti ei kestänyt kuin pari päivää. Tokenemisen jälkeen mies halusi tehdä kuurauksen kotona, hän jopa höyrytti sellaisella höyrysilitysvehkeellä tyynyt ja patjat. Kai siitä jotkut pöpöt kuolevat. Kuuraustoimenpide tuntui ihanan puhdistavalta sen yrjö-ripulivaiheen jälkeen.

Kun Manna palasi tarhaan, hän sai heti pahan flunssan ja yskän. Kävimme viime lauantaina jopa lääkärissä, koska halusin varmistua ettei kyseessä ole vesirokon jälkitauti, keuhkokuume. Lääkäri kuunteli kyllä todella tarkasti ja Mannasta otettiin verikoekin tulehdusarvojen katsomiseksi (Manna ei räpäyttänyt silmäänsäkään kokeen otossa). Sen jälkeen lääkäri kuunteli vielä. Ei ollut onneksi keuhkokuumetta tai keuhkoputkentulehdusta, mutta hän oli nyt kipeimmillään koko tähänastisen historiansa aikana. Aikaisempien flunssien aikana Mannalla on ollut energiaa leikkiä, mutta nyt hän oli kuin usvassa ja nukahteli helposti. Manna sai tehokasta kuumelääkettä ja tällä hetkellä hän on jo terve yskää lukuunottamatta. Reipas hän oli taas, mutta kyllä sen huomaa että häntäkin alkaa vähän nyppiä jatkuva sairastaminen. Nyt on sitten minun vuoro: eilen iski kamala nuha ja kurkkukipu. Pah! Mutta tätähän tämä on etenkin pienen lapsen kanssa, ikuista oravanpyörää pöpöjen kanssa. Tarha ei ole kuitenkaan mielestäni vaikuttanut sen enempää sairastelutiheyteen, sillä melkein kaikki tietämäni kotona olevat lapset sairastelevat melkeinpä yhtä usein.

Flunssapotilas.

Valo alkaa onneksi pikkuhiljaa lisääntyä, joten ehkä vastustuskyky alkaa vahvistua itse kullakin.

Nyt tuntuu jo paremmalta!

Ikävä vanhaa neuvola-aikaa!

En haluaisi verrata edelliseen neuvolan tätiin, mutta se tulee väkisin. Tämä uusi pitää tiukasti kiinni yhden tunnin soittoajastaan. Se on kai yleisempää niin, olin vaan tottunut liian hyvään. Yritä siinä sitten kilpailla kaikkien muiden kanssa, saako hänet kiinni. Vanha täti vastasi aina ja jos silloin oli juuri asiakas, hän soitti hetken päästä takaisin. Inhottavampaa se on raskaana oleville, jotka yrittävät vaikka hätääntyneenä saada neuvoja. Niin, odotapa klo 12-13-soittoajalle. Minulla oli odotusaikana hieno tilanne, että sain soitettua mihin toimistoaikaan tahansa, mutta nyt soittoajan varassa olevat saavat kyllä paremmin vastauksia vaikka äitiyspolin päivystyksestä.

Takaisin varsinaiseen asiaan: varasin äsken Mannalle 2-vuotisneuvolan. Yritin ensin sata vuotta päästä läpi, kunnes onnisti. Puhelimessa hän kuulosti ihan ystävälliseltä, joskin tuntui puhuvan kuin vähä-älyiselle. Minulle parhaita aikoja ovat maanantait, sillä olen lapsen kanssa kotona. Ja niin on hänkin. Hetken mielijohteesta meinasin ottaa jonkun toisen päivän – emmehän ole nähneet tätä uutta tyyppiä vielä kertaakaan – mutta sitten palasin takaisin maanpinnalle: lähde ensin bussilla neuvolaan, tule sieltä sitten takaisin päin tarhalle ja siitä taas takaisin bussille. Jos minulla on mahdollisuus valita niin ei kiitos. Vajaan tunnin neuvola-ajasta tulisi vähän liian pitkä projekti. Niinpä Mannan ottaa (taas) vastaan joku toinen tyyppi, joka hänkin on meille ihan vieras. Eihän tämä neuvolajuttu enää ole niin suuri numero kuin raskaus- tai vauva-aikana, mutta olen silti odottanut niitä innolla. Mutta nyt tämä tarkoittaa siis sitä, että emme tapaa häntä ennen kuin jompi kumpi meistä lopettaa maanantaihoitovapaansa. Toisaalta, eipä niitä neuvolakäyntejä montaa ennen sitä tulekaan...

Sieltä se sitten puhkesi

Vesirokko tuli kuin tulikin Mannalle, tasan 14 päivää joulusta. Mannan serkkutyttö (jolta Manna sen siis sai) sai sen isosiskoltaan ihan samassa ajassa, 14 päivän itämisajalla. Tarkkaa tartuntatyötä, kuten siskoni sen sanoi. Rokon puhjetessa olimme mökillä viettämässä loppiaista, mutta sehän ei mitään haitannut.

Loppiaisiltana ilmeni jo ensimmäisiä vesirokkoon sopivia oireita: ruokahaluttomuutta, levottomuutta, kuivaa yskää ja lievää lämpöä. Tosin tajusimme yhdistää nämä oireet vasta seuraavana päivänä lauantaina kun näppylät tulivat kehiin. Illalla kuume nousi ja Manna meni kaikesta huolimatta (kaiken lisäksi juuri ennen loppiaista nenäkin alkoi vuotaa) nukkumaan oikein hyvin, mutta myöhemmin vähän houraili: "poiss, poiss, poissssss!" hän huuteli jollekin olemattomalle silmät ummessa ja rauhoittelun jälkeen jäi taas nukkumaan.

Nyt maanantaina näpyt ovat jatkaneet vielä tasaista lisääntymistään ja nyt niitä on jo aika lailla. Saa nähdä lisääntyvätkö vielä. Mannalla on parina ekana iltana ollut kuumeinen iho, mutta tänään se on tuntunut lieventyvän. Soittelin aamulla tarhaan ja kyselin, mikä heidän käytäntö on vesirokkotapauksissa. Sain vastauksen, että kun jokainen näppy on muodostunut ruveksi, sitten voi tulla takaisin. Tähän menee noin viikko.

Päivisin Manna on ollut hyväntuulinen ja energinen itsensä, eikä ihoa ole toistaiseksi tuntunut pahemmin kutittavan. Mitä nyt välillä pikkusen kahnututtaa, mutta sekin vielä aika vähäistä. Mutta kyllä lapsi on selvästi hieman hämmentynyt iho-oireistaan, etenkin nakuna ollessaan. Näppylät ilmestyivät ensin keskivartalolle ja heti sen jälkeen kaulaan, kasvoihin nenää myöten, päänahkaan, käsiin, pimppaan ja pyllyvakoonkin. Jaloissa on kaikkein vähiten. Mies haki apteekista jotain vesirokkovoidetta, jonka tarkoitus on viilentää ihoa. Sen se kyllä tekee ja yöt ovat edelleen menneet rauhallisissa merkeissä.

Ruokahaluttomuus on edelleen jatkunut ja olemme pitäneet huolta, että Manna ainakin juo riittävästi ja saa edes jotain suuhunsa. Vesikellojahan voi tulla suuhun asti, mutta toistaiseksi en ole sellaista havainnut. Iltapesujen aikana on ollut pientä kiukuttelua. Sehän on selvä kun on vähän kurja olo ja iltaisin se on usein pahempaa kuin päivällä, ainakin mitä omiin sairasteluihin vertaa. Omaan sänkyyn pujahtaminen on kuitenkin sitten aina helpottanut.

Olen tosi iloinen, että Manna sai vesirokon näin varhaisessa vaiheessa. Myöhemmin iho-oireet tiedostaisi vielä selvemmin, mutta nyt (ainakin Mannan tapauksessa) näyttää siltä, että huomio kiinnittyy kaikkeen muuhun vähän kurjasta olosta huolimatta.

Selässä on jo aika paljon näppyjä.

Hyvänen aika, pitäähän sitä pitää itsensä

edustavana rokosta huolimatta!

Joulun tunnelmia

Tunnelmaa kyökissä.

Päikkäreiltä heräilevät.

Kohta syödään!

Hyvät aromit.. Mutta maku! Tarjoilija, tässä taitaa olla korkkivika!

Nyt lähtee ukin lasit!

Aamulla oli vähän aikaa lunta.

Yksi tärkeimmistä tunnelmanluojista. Kun kuusi kannettiin sisään,

Manna huusi herkeämättä "Oho! Ooohoo! Puu! Ohooo! Puuuu!"

Olisi niin tehnyt mieli mennä sorkkimaan isin

ja ukin keskeneräistä shakkipeliä!

Mummi oli laittanut keijukaisia vessan ikkunaan!

Herkkupöytä.

Vietimme siis joulun perinteisesti vanhempieni luona. Tunnelma oli tavalliseen tapaansa leppoisan rauhallinen ja kotoisa. Manna juoksenteli ympäriinsä isommissa tiloissa ja me kaikki saimme saunoa, syödä ja rentoutua sydämemme kyllyydestä. Se oli juuri sitä mitä nyt tarvitsin, akkujen lataamista. Innostuin jopa neulomaan, mikä on minulta todella ihmeellinen päähänpisto: neuloin nimittäin viimeksi ala-asteella. Sittemmin se ei ole kiinnostanut pätkän vertaa. Nyt olin unohtanut kirjan kotiin, mikä katastrofi, sillä yksi joulun kokokohdista on kun saa lukea oikein kunnolla. Niinpä sain päähäni aloittaa tuubihuivin teon. Äidin opastuksella se lähtikin sujumaan ihmeellisen hyvin!

Manna tykkäsi joulukinkusta todella paljon ja vaatikin ruokailun lomassa aina lisää "kinkuuuu, kinkuuu!" Manna sai myös vähän karkkia ja joulupipareita. Hän kutsuu piparia hauskasti "papini" tai "papiii." Lapsi maisteli kaikenlaisia jouluruokia, mutta suurimman voiton taisi viedä juurikin kinkku. Tuosta pipari-sanasta tuli mieleeni eräs toinen hauska: Manna sanoo jogurttia "uttini" tai "utti."

Joka jouluinen Lumiukko-piirretyn katseluperinne kelpasi Mannallekin. Hän seurasi sen alusta lopuun aivan hievahtamatta. Lumiukonhan saa nykyään jo DVD:lläkin, mutta minulla on periaate, että katson sen yhden kerran vuodessa, vain jouluaattona. Olen katsonut sen lapsesta asti joka joulu paria kertaa lukuunottamatta ja se on aina yhtä liikuttava. Lumiukon ja joulurauhan julistuksen jälkeen lähdimme siskon luokse joulupuurolle. Siskon nuorimmalla tytöllä oli vesirokko. Mannakin voisi sairastaa sen riemumielin heti kun mahdollista, joten tartunta olisi ihan tervetullut. Siinähän on melko pitkä itämisaika, joten jos Manna sai tartunnan, sen pitäisi laskelmien mukaan puhjeta viimeistään ensi viikolla. Vesirokko onkin varmaan ainut pöpö, jonka vanhemmat mieleellään haluavat lapsensa saavan, vaikka Mannan tapauksessa tilanne ei välttämättä ole niin yksinkertainen, sillä "vesirokkoon tulee kiinnittää erityistä huomiota niillä lapsilla, joilla on perussairautena esim. allergia tai atooppinen taipumus (rakkulakylvö runsaampi ja korkeampi kuume)." Toivotaan että jos ja kun se joskus tulee, se ei ole kovin raju.

Ja taas todistettiin se, että Manna tykkää vauhdista: kun yläkerrassa alkoi joku juoksu- ja riehuntaleikki, oli Manna taatusti mukana.

Puuron jälkeen kävimme perinteisesti hautuumaalla – tällä kertaa ensimmäistä kertaa sateenvarjon kera: aamulla satoi lunta, mutta loppupäivän sitten tulikin vettä kuin esterin sieltä.

Annoimme Mannan valvoa aaton kunniaksi, mutta jo lahjojen avaamishetkellä (n. klo 19.30) alkoi silmiä hierotuttaa ja suunnilleen klo 21.30 hän lähti iltapesulle melkein omasta aloitteestaan. Manna nukkui mummilassa tosi hyvin ja päikkäritkin olivat pitkiä.

Minä saunoin joka ikinen ilta. Koska meillä ei ole enää omaa saunaa, otan aina mahdollisuudesta kaiken irti. Ah!

Manna oli tänäkin jouluna flunssassa ja minä seurasin perässä: heräsin joulupäivän aamuna kaktus kurkussa, nenä tukossa ja iho flunssaisen kipeänä. Onneksi tilanne helpotti melko pian ja molemmat olimme terveitä parissa kolmessa päivässä.

Tämä joulu oli säätilansa vuoksi hieman erilainen kuin viimeksi, minkä vuoksi joulutunnelmaan oli ensin vaikea päästä. Ihan kuin olisi juhlinut ennakkoon jo syyskuussa. (Paitsi että silloin ei vielä olisi ollut näin pimeää.) Lopulta kuitenkin olo oli jo ihan jouluinen. Tajusin juuri, että tämä oli jo kolmas joulu kun kirjoitan tänne!

Hyvää uutta vuotta!

Lahjoja

Riemunkiljahdukset kaikuivat mummilassa ja ukkilassa kun Manna availi joululahjojaan. Totta kai lahjan avaamishetki oli pienelle hieman hämmentävää kun paketti toisensa jälkeen paljastuu aina uusia asioita, mutta yllättävän rauhallisesti se tilanne silti meni.

Manna sai hienoja lahjoja! Paketeista paljastui muun muassa leluja, kaksi pyyhettä, villasukat, kahdet tavalliset sukat, hanskat, torkkupeitto, pikkuruinen hiusharja ja käsipeili, pikkusalkku, pikku kassi, sekä pipo ja kaulaliina. Mannan suosikit Muumit ja Barbapapa näkyivät monessa lahjassa. Tilasin Mannalle joululahjaksi Brion junaradan, mutta se ei ehtinyt tulla perille ennen aattoa, mikä oli oikeastaan ihan hyvä. Alla muutamia kuvia lahjoista ja niiden omistajasta.

Manna ja lahjat.

Isiltä saatu Muumitalo.

Hauska magneettipalapeli, jossa kaikkia palasia

voi sekoittaa keskenään.

Joulun jälkeen saapunut junarata on mieleen.

Mukana tulleet hepat saa vaunujen kyytiin!

Sylikummin ompelema hiiri, joka sai nimekseen Jimmy.

Manna tuli ottamaan Jimmyn omistavasti syliin kesken kuvaustilanteen.