Äiti töissä

Mannan tarha lähti käyntiin erittäin hyvin. Kun minä menin töihin, Manna oli mukautunut tarhaan jo niin hyvin, että harvoin enää itkee hoitoon jäädessään. Se helpotti omaa mukautumistani valtavasti, kun tiesi lapsen olevan hyvissä käsissä.

Työnikin lähti käyntiin ihan kivasti, vaikka kova kiireryöppy löi vasten kasvoja heti kolmantena päivänä. Se ei oikeastaan tullut yllätyksenä, etenkään kun syksy on alallani aina kiireistä aikaa. Oma reaktioni kuitenkin yllätti: vaikka olin henkisesti valmistautunut entisenlaiseen kiivaaseen tahtiin ja pitänyt itseni aika hyvin ajan tasalla maailman menosta, silti hektisyys jollain tavalla järkytti. Olenhan elänyt aivan toisenlaista elämää puolitoista vuotta, omilla säännöilläni. Sitten yht äkkiä joku muu saneleekin päiväohjelmani! Päänikin tuntuu paljon pehmeämmältä, joten ehkä ÄO:ni ei olekaan palautunut ihan ennalleen raskauden jälkeen...

Nyt onkin pidettävä kieli keskellä suuta, sillä olen joutunut tekemään nämä kolme viikkoa pitkää päivää melkein joka päivä, mikä tarkoittaa sitä, että olen nähnyt Mannaa hereillä korkeintaan tunnin. Ja lasta on ihan kamala ikävä, kun häntä ei yht äkkiä näekään tarpeeksi. Se olo kun tulet illalla kotiin ikävän vallassa ja lapsi menee melkein heti nukkumaan, on niin turhautunut, että itku välillä tulee.

Sen lisäksi kun rankan päivän jälkeen on vihdoin kotona ja haluaisi tytön syliinsä, lapsi alkaakin heti kiukutella. "En tule syliin, et tule viereen kun syön, enkä halua iltapesulle sinun kanssa." Kaikki on sujunut loistavasti siihen asti kun äiti tulee ovesta sisään. Ymmärrän että se on kapinointia yht äkkiä paljon poissa olevaa äitiä kohtaan.. Vaikka kuinka tiedän kiukuttelun syyn, tuntuu se silti pahalta. Silloin tunnen olevani huono äiti. Miksi minä saan tällaista kohtelua kun tulen kotiin? Miksi iskää mentiin iloisena ovelle vastaan hänen tullessa töistä silloin kun olin lapsen kanssa kotona, vaikka hänkin oli ollut päivän poissa? Kuulemma siksi, että äiti on läheisin ja siksi raaimmassa asemassa. Mutta onhan mieskin lapsen kanssa todella paljon ja läheinen! Silti. Hän ei ole elänyt lapsen kanssa sitä pisintä arkea, mitä minä. Näin se kuulemma on.

Ne illat, joina olen päässyt lähtemään suht normaaliin aikaan on lapsikin hyvällä tuulella, oma olo tuntuu vielä energiseltä ja asiat tuntuvat hymyilevän. Luksuksen tuntu.

Eräänä päivänä lounastauolla tuli puhetta tästä aiheesta. Toiset lasten vanhemmat rohkaisivat minua, keltanokkaa, kertomalla samanlaisista kokemuksistaan. Lisäksi he sanoivat, että pitää vaan olla tiukka töiden kanssa, koska perhe menee edelle. Niinpä, mutta miten ne asiat pystyy tehdä ajallaan? Ei kannata ottaa liian pitkiä hommia. Mutta mitä jos seuraavan päivän palaverissa pitää näyttää jotain valmista? Se on vaikeaa ja tuntuu tosi pahalta sanoa ei, mutta täytyy vaan olla tiukka.

Tuntui lohduttavalta kuulla, että muutkin painivat samanlaisten ajatusten kanssa.

Olen kova tekemään töitä ja ennen kuin kieltäydyn työtehtävästä, rima on korkealla. Kotona oleva aikuinen ihminen kyllä ymmärtää työkiireet (tiettyyn pisteeseen asti), mutta lapsi ei. Nyt onkin pakko kasvattaa itsensä tiukemmaksi ja yrittää olla potematta huonoa omaatuntoa siitä, että täytyy sanoa useammin ei kuin ennen.

Sillä perhe tulee ykkösenä.

Pientä tasapainoa on tuonut vapaat maanantait ja onkin ihanaa kun saan viettää vielä aikaa tytön kanssa kotona. Tai kaksihan niitä vapaapäiviä on vasta ollut, sillä ekalla viikolla olin töissä maanantaista lähtien. Viime viikolla kävimme Mannan kanssa vanhaan tuttuun tapaan polkupyörällä leikkipuistossa ja näimme kavereitakin. Vaikka tunnelma omassa päässä on vähän erilainen uuden vaiheen alkaessa, silti tutun ohjelman jonkinlainen ylläpitäminen tuo mukavaa hyppyä "vanhaan" elämään. Onhan siinä samalla tietynlaista haikeuttakin, sillä sitä "vanhaa" ei saa enää koskaan kokonaan takaisin. Uskon, että työnsä aloittaneilla äideillä nämä ajatukset eivät ole alussa mitenkään harvinaisia.

Yleisesti ottaen fiilikseni ovat kuitenkin hyvät. Pidän työstäni ja lapseni viihtyy päiväkodissa päivä päivältä paremmin. Tiistaisin, pitkän viikonlopun jälkeen hän jopa hihkuu tullessamme tarhan eteiseen ja osoitelee innoissaan tuttuja juttuja. Kun vaan saan vielä aikatauluni kohdilleen niin asiat loksahtavat varmasti paikoilleen.