Sitten mentiin ulos ja Manna viiletti taas ympäri pihaa kärrien ja kolmipyöräisten kanssa, heitti palloa, laski mäkeä, touhusi hiakkalaatikolla ja keinui ihanalla puuhevosella, jota piti välillä taas suukottaa. Eräässä vaiheessa lapset, Manna mukaan lukien, ihailivat rivissä vähän matkan päässä pärisevää kaivinkonetta. Heille tuotiin oikein laatikot korokkeiksi, jotta näkisivät paremmin aidan yli.
Eräässä vaiheessa Manna tönäisi erästä pienempää lasta. Manna sai tietenkin torut ja laitettiin pyytämään anteeksi. Sitten hän antoikin pienelle tytölle sovintosuukon.
Arimmissa lapsissa näkyi jo nyt parin päivän jälkeen isoja muutoksia. Nyt he leikkivät jo paljon reippaammin, eivätkä näyttäneet ikävöivän enää niin paljon. Yksi poika oli vielä yhtä surkeana kuin keskiviikkonakin ja itki paljon. Hänen ikävänsä puristi rintaani.
Kotiin päästyämme Manna oli niin poikki, ettei ruokailusta meinannut tulla mitään. Lopulta hän sai murua rinnan alle. Kun vaihdoin häneltä vaippaa, Manna rutisti Unikkia ja piti jo silmiä kiinni. Peitellessäni tytön sänkyyn viltin alle hän ei jaksanut edes hymyillä: yleensä kun hänet peitellään ja suukotetaan, hän hymyilee leveästi.
Mannalla oli taas hauskaa tarhassa, mutta selvästi vaistoaa että nyt ollaan vähän erilaisessa tilanteessa kuin tavallisessa leikkipuistossa ollessamme ja se tietenkin vie mehuja. Ajattelin taas äsken kiitollisena, että onneksi olen vielä ensi viikolla kotona, jotta Mannan tarhapäivät eivät ole heti täyspitkiä.
Jännittävä kaivinkone keräsi ihailijoita.
Lapsille laitettiin oikein laatikot korokkeiksi,
jotta näkisivät paremmin aidan yli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti