Itku pitkästä ilosta

Hah, taitaa olla nuo kaupungilla hengailut kahviloissa ja kaupoilla Mannan kanssa olla joksikin aikaa bye bye. Lapsi on kirjaimellisesti sellaisen iän ytimessä, ettei kauaa paikallaan jaksa pysyä. Syöminen ravintolassa tai kahvilassa onnistuu muitta mutkitta, mutta ei sinne jäädä tuntikausiksi pöytään juttelemaan – kuten ennen. Yllättävän pitkään tytön kanssa pystyi käydä shoppailemassa ja hengailemassa ympäriinsä. Ja tavata ystäviä kahviloissa. Manna tutki tyytyväisenä lelujaan ja nakerteli leipää tai muuta mielenkiintoista. Ajattelin puolitosissani että äh, kyllähän Manna tykkää tästä hommasta hamaan tulevaisuuteen asti. Kyllä minun nyt täytyy myöntää, että eteeni on tullut samanlainen tilanne kuin muillekin tämän ikäisten äideille: lapsen menojalka vipattaa ja pienen kärsivällisyys riittää vain tiettyyn pisteeseen asti. Yllättävän hyvin Manna silti jaksaa, että kyllä hänen kanssaan voi tarpeelliset jutut hoitaa, mutta pitempiaikainen oleskelu ei enää onnistu niin että voisin toimia kuten tytön vauva-aikana tai vielä tänä keväänäkin. Jos siis mieleni tekee lähteä huvikseen kiertelemään kaupoissa tai istumaan kahvilassa, teen sen suosiolla niin että lähden ilman lasta kun mies on päässyt töistä. Päivällä tapahtuvat mammatapaamiset täytyy vaan järjestää sopiviin paikkoihin, eihän se sen kummempaa ole. Onneksi on leikkipuistot ja jos kuitenkin mielii kaupungille näkemään ystäviä, sielläkin voi etsiä minkä tahansa puiston energiapakkauksen kirmattavaksi. Tai kyläillä toisten luona.

Olimme tänään kaupungilla ja reissu kesti sen verran kauan, että Mannan "iltalevottomuus" ehti alkaa (yleensä n. klo 17 eteenpäin). Vielä kun siihen lisätään mukaan tapahtumarikas päivä, on toiminta vielä levottomampaa. Pitihän tyttö tietenkin päästää jaloittelemaan, ettei koko reissu menisi pelkäksi rattaissa istumiseksi, mutta vapautumisestaan onnellinen lapsi tykkää nykyään lähteä juoksemaan pakoon päästäen ilmoille riemukkaan röhönaurunsa. Tänään hän olisi halunnut juosta heti liukuportaisiin ja kun lähdin perään, tyttö innostui entisestään: katsoi taakse ja kiihdytti vauhtia naurun sekaiset kiljahdukset Kampin kauppakeskus kaikuen. Portaisiin ei ollut matkaa enää montaa metriä kun sain hänet kiinni. Kiva tilanne. Rattaisiin takaisin laittaminen ihanan juoksentelun jälkeen aiheuttaa yleensä vastalauseita, mutta ihme kyllä kun mainitsee että "hei laitetaan turvavyöt kiinni, katso näin. Klip ja klop" tapahtuu melkein välitön rauhoittuminen. Niin onneksi nytkin. Ratikassa Manna innostui potkimaan inhottavasti mekkoni helmaa ja röhötti päälle. Minua ei naurattanut. Kielsin monta kertaa tiukasti, otin samalla jaloista kiinni ja yritin olla ajattelematta kanssamatkustajia. Ei paljon tehonnut, nauru jatkui. Olen aika tarkka sen kanssa, että kielto ja toruminen viedään loppuun saakka, eikä jätetä leijumaan lapsen jatkaessa toimintaansa. Kuitenkin kun lapsi jatkaa ja jatkaa, sitä tulee mieleen että mitäs nyt tehdään? Missä on manuaali? Ei siinä auta muu kuin yrittää pitää kieli keskellä suuta.

Manna keksii juuri väsyneenä kaikkea älyvapaata ja silloin vaan nauraa tiukoillekin torumisille. Sitä oikeaa uhmaikää odotellessa. (Välihuomautuksena muuten: uhmaiästä oli kirjoitettu hauskasti, että vanhemmat usein miettivät reilu 1-vuotiaan kanssa että onkohan tämä jo nyt sitä uhmaa? Ja sitten kun lapsi on parivuotias tajutaan, että tämä on sitä uhmaa! Nyt kun Manna alkaa olla niin omatahtoinen, pidän usein tuon lauseen mielessäni :) Vieressämme ollut eläkkeelle jäänyt lastentarhanopettaja hihitteli ja jutteli, eikä näyttänyt ajattelevan yhtään että onpas kuriton lapsi. Ilmeisesti tilanne ei ollut niin suuri kuin miltä minusta tuntui. Lähtiessään hän toivotteli meille iloa elämässä.

Kun Mannan väsymys pääsee siihen pisteeseen, että touhu menee pelkäksi metkuiluksi eikä mikään kielto tehoa, tiedän jo valmiiksi mitä lopulta tapahtuu. Tälläkin kertaa kotiin tultuamme tyttö sai kunnon raivarin, koska väsymys meni yli siitä huolimatta että olimme ihan normaaleissa aikatauluissa. Itku pitkästä ilosta, pieru kauan nauraa.