Kirjoja ja ajatuksia

Luin Anna-Leena Härkösen uusimman teoksen Onnen tunti. Kirjassa oli kuvattu aika tarkasti sijaisvanhemman sekavia tunteita, mitä alkuprosessissa käydään läpi. Vaikka kirjassa oli faktaa ja mielestäni ihan hyvin kuvattu kaikkea asiaan liittyvää, silti kokonaisuus jäi vähän vajaaksi ja ehkä joiltain osin hieman pehmennetyksi ja pinnalliseksi. Takapakit oli kuvailtu melko lievinä, mitä ne olisi voinut siinä tilanteessa olla. Olen tietenkin jäävi sanomaan tämän enempää, sillä minulla ei ole omakohtaista kokemusta kyseisestä aiheesta, mutta siltä minusta tuntui. Vaikutti myös vähän siltä, että kirjailijalla on ollut hieman kiire kirjoitustyön loppuun saamisen kanssa, joistain kohdista jopa paistoi kärsimättömyys. Siitä huolimatta kirja kosketti todella paljon ja luin sitä monta kertaa itku kurkussa. Kävin katselemassa nukkuvaa lastani entistä useammin.

Kirjan jälkeen kontrastit syvenivät. Lukemisen myötä ajattelin taas omaakin lapsuuttani. Vaikka taatusti jokainen lapsi tuntee jossain asioissa tai tilanteissa tuntevansa vääryyttä, ne aiheet ovat olleet omassa perheessäni todella mitättömiä. En voi olla muuta kuin kiitollinen vanhemmilleni onnellisesta lapsuudestani ja nuoruudestani, mistä olen ollut tietoinen ihan silloinkin ja tämän olen halunnut myöskin heille sanoa etenkin nyt aikuisiällä. Vanhempani ovat minulle todella rakkaat ja mielestäni juuri oikeanlaiset. Tottakai koviakin konflikteja tulee edelleen, mutta sehän vaan kuuluu asiaan. Jos onnistumme luomaan Mannalle edes lähelle yhtä hyvän kasvualustan, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Ei tämä kirja sinänsä mitään uutta käsitystä omasta elämästäni antanut, se vain taas herätti miettimään taas niitä asioita. Joskus omia juttujaan katselee liian läheltä ja silloin on hyvä joutua vähän ravistelluksi niin että saa päänsä pois takapuolestaan.

Toinen minuun suuresti vaikuttanut kirja on Pimeän poika, joka on tositarina äitinsä erittäin kaltoin kohtelemasta lapsesta, joka siitä huolimatta yrittää hakea välillä jopa pakkomielteisesti äitinsä hyväksyntää aikuisikään saakka. Poika on itse kirjoittanut kirjan. Luin sen aika pian ilmestymisen jälkeen ja nyt olen lukenut sen jo useita kertoja. Kirja on niin koskettava ja rankka, että sitä lukiessa tuntee välillä tonnin painon rintakehässään.

Suosittelen.