Kaikenlaista

Tulihan se sieltä. Oikein odotin, koska tämä uutinen tulee kun erään matkatoimiston mainos "vain aikuisille" -hotelleista tuli ulos. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Onko se niin vaikea ymmärtää, että kaikki eivät halua viettää lomaansa lapsien lähettyvillä? Ja miksi se on niin vaikea hyväksyä? Lapsiperheitä on ajateltu varmaan miljardissa lomakohteessa, joten miksei sellaisia voisi ottaa huomioon, jotka eivät halua lapsiympäristöön?

Jotkut vanhemmat eivät voi kestää ajatusta, että jokin paikka olisi kielletty lapsosilta. Mikseivät he nosta sitten meteliä elokuvista, joihin on ikäraja? Tai ravintoloista, joissa alaikäraja nousee klo 18 jälkeen? Sehän on syrjintää! Tai vastaavasti hehän voisivat alkaa paasata puuhamaissa olevien vehkeiden yläikärajoista. Pitäähän vanhempien päästä niihin, ovathan hekin ihmisiä siinä missä lapsetkin!

On perhelomia ja pariskuntalomia. Molemmat ovat ihania. Minäkin haluan harrastaa tulevaisuudessa molempia. Se, että haluaa viettää kahdenkeskeistä aikaa puolisonsa kanssa ei tarkoita, että rakastaisi lastaan yhtään sen vähempää kuin he, jotka eivät lähde mihinkään ilman jälkikasvuaan. Itse asiassa mielestäni se vasta välittämistä onkin jos malttaa ladata välillä akkujaan. On selvä asia, että helppokin lapsi vie jossain vaiheessa mehuja ja mikäs sen leppoisampi vanhempi kuin levännyt. Tiedän, olen puhunut tästä ennenkin. Aivan varmasti lapsikin kaipaa välillä lomaa vanhemmistaan ja jälleennäkemisen riemu molemmin puolin on mahtava. Väitän myös aika rajusti, että ihminen, joka ei kaipaa missään vaiheessa kahdenkeskeistä aikaa puolisonsa kanssa, ei myöskään kaipaa parisuhdetta. Mitä se sitten kertoo? Puoliso on varmasti tärkeä, mutta millä tavalla? Oman ajan tarve ei välttämättä tule ihan heti, mutta yleensä jossain vaiheessa.

Jokin aika sitten oli hyvä esimerkki eräässä lapsia käsittelevässä ohjelmassa. Keskustelijoina olivat uraäiti ja viiden lapsen kotiäiti. Aiheessa käsiteltiin äidin paikkaa. Kotiäiti sanoi juuri ne stereotyyppiset sanat, joita olen aina vierastanut: "olen aina ajatellut niin, että miksi tehdä lapsia, jos laittaa ne muiden hoidettavaksi" (kyse oli päivähoidosta.) Hän väitti, ettei ole missään vaiheessa tuntenut oloaan sellaiseksi, että tarvitsisi omaa aikaa. Hän oli kuulemma käynyt ensimmäisen kerran yksin kaupassa vasta nyt viidennen lapsen jälkeen. Normaalisti hän tekee ostokset kaikkien viiden lapsen kanssa (eikä se ollut pakkotilanne, sillä mies osallistui tiiviisti lastenhoitoon.) Ei voi muuta kuin nostaa hattua hänen kaltaiselleen sissille. Ennen kaikkea hänen lehmänhermoilleen, joita minä en taida omistaa. Mutta onko se kuitenkaan terveellistä olla niin epäitsekäs? Rakentuuko äidin identiteetti liikaa muiden kautta? Yritin katsoa, kuultaako hänen puheistaan marttyrius, mutta ei. Hän oli hyvin seesteinen ja elinvoimaisen näköinen. Meitä on moneksi ja hyvä niin.